osastokuulumiset

Kuukaus osastolla takanapäi, toinen eessä. Oon nyt tutkimusjaksolla. Mussa kaikki on erilaista ku muissa, entiiä mikä mussa on vikana mut ees ammattilaiset ei tiiä et miks mä oon tämmönen ku oon... Vittu.

Sain kerrottua raiskauksesta, sossu- ,poliisi- ja terapeutin kuulusteluissa käyty. En tehny rikosilmotusta.

Vaikee traumaperänen masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Jep.

Vittu kun kaks mieshoitajaa sieltä on ahistavia. Onnistuin sanomaan siitä toisesta et sen kanssa en haluu olla missää tekemisissä ja nyt se ei saa olla osana mun hoidoissa. Toisesta en oo uskaltanu sanoo mitään, tää toinen ahistava mies on ihan myös ahistellu mua - se iski silmää ja hakeutuu aina mun seuraan, jopa mun omaan huoneeseen.

vittu


Koitin tappaa itteni siellä - nyt tikatut arvet käsivarsissa. Itsemurhakirjekin oli jo valmis.

Lisäks Kela perii multa mun lainan takasin varmaan tyylii vuoden sisäl. Mistä saatanasta revin rahat kun oon sairaslomalla.

vielä hengissä, toistaiseksi...

Hengissä vielä. Tosin nyt myös fyysisesti haavoittunut. Sorruin monen vuoden jälkeen taas viiltelyyn, mutta se helpotti. Oon ihan kujalla. Hain tänään jatkuvassa haussa kouluun, johon hain jo viime syksynä, mutta silloin en uskaltanut vielä ottaa opiskelupaikkaa vastaan. Nyt aion ottaa.

Haluan parantua, ja nyt mulla on myös motivaatiota siihen juurikin tuon opiskelupaikan ansiosta! Haluan päästä ennen syksyä siihen kuntoon, että voin muuttaa ko. koulun perässä toiselle paikkakunnalle! Oon miettinyt jo lapsesta asti, että haluan opiskella sitä alaa, mutta painostuksen vuoksi hain kuitenkin lukioon ysin jälkeen. Nyt pystyn myöntämään itselleni, että tuo lukioon meno ja "hikke"- juttu oli vaan pelkkää showta. Tietenkin hyvää siinä oli se, että yläasteelta lähdin suht, hyvillä arvosanoilla, mutta henkistä puoltani se raasti senkin edestä...

Odotan torstain terapiaa todella paljon. Monena iltana on tuntunut kuin haluaisi vain soittaa ambulanssin ja sanoa "nyt en enää vain jaksa." Pitäisi kertoa psykologille asioita, joita en edes haluaisi sanoa ääneen. Lapsuuden paskoimmista ajoista ja hyväksikäytöstä. Vittu. 

Pelkään, että jos en sano noista nyt psykologille, niin se toteaisi minut terveeksi ja päästäisi lähtemään. En haluaisi järkyttää häntä, en haluaisi tuottaa hänelle tunnetta, että ei olisi osannut tehdä työtään. Pidän terapeutistani todella paljon ja hän tosiaankin osaa hommansa! En vain tiedä miten kertoa. Luulen, että hän pitää minua vahvana tyttönä, joka pärjää omillaankin. 

Olen ollut monta viikkoa pois koulusta, onneksi siihen puututtiin ja mun lukujärjestystä vähän helpotettiin. Silti, en senkään jälkeen käynyt kuin ensimmäisellä tunnilla. Tänä aamuna olisin jopa halunnut lähteä kouluun!! En vain pystynyt nousemaan sängystä ylös. En vain pystynyt, vaikka kuinka yritin. 

Loppuun haluan sanoa, että KIITOS ihanista kommenteista ja blogeistanne, joista olette kertoneet minulle! Katson kyllä kaikkien blogit ja vastailenkin kommentteihin voimieni mukaan <3 

vähän taukoo, pliis?

Tää viikko on ollu ihan hirvee. Oon ollu yhtenä päivänä koulussa, ahisti ihan vitusti siellä. Mulla ja Patrikilla on joku riitä menossa. vittu kun jaksa nyt mitään semmosta. Mun perhe on huolissaan musta. Iskä soitti kysyäkseen onko mulla kaikki ok ja miks en oos soittanu moneen päivään. Äiti soitti mut en vastannu, ei vaan jaksanu. Sisko on yrittäny kysellä miten menee ja käski ottamaan vitamiinit että tulee parempi mieli. vittu minäpä otan, niin sittenhän tää itsemurhan halu loppuukin. Psykologi käynti oli keskiviikkona, mun psykologi on ihana. Sain kerrottua mun lapsuuden synkimmistä ajoista jo vähäsen. Kerroin niistä ajoista, jolloin äiti joi ja jätti mut kotiin yöks ku se ite lähti kapakkaan. Pää on täynnä asiaa mut en saa niitä ulos. Pelottaa. Itsetuhoset ajatukset on ollu ihan hitosti pinnalla.. Teki mieli viiltää ranteet auki ja kuolla pois. Olin jo googlaamasssakin saako mun unilääkkeillä tehtyä yliannostusta. 

Aloin miettimään miten pahalta se tuntuis iskästä, joten pääsin jotenkin irtautumaan ajatuksesta. 

En uskaltanu kertoo mun psykologillekkaan itsemurha-ajatuksista, koska se sano että mä vaikutan älykkäältä - ja eihän älykkäät ihmiset mieti itsemurhaa. 

En enää osaa mitään. Haluan johonkin osastolle hoitoon, rauhottumaan. Satutan vaan mun lähimmäisiä. Joulukin on tulossa, miten voin olla ilonen viikon putkeen kotona? Koulukin on ihan perseellään, en osaa. En uskalla mennä kouluun, kun oon aina ulkopuolinen. Kotona yritän kysellä sitten muilta viestillä kotiläksyjä ja tunnin tehtäviä, mut se tuntuu tosi tungettelevalta. Kysyin jo äikänopeltakin tehtäviä enkä viitsisi enää uudelleen kysyä. Tuntuu nololta kysyä mitä pitää tehdä. Jos kerta ei ole koulussa itse paikalla, niin saa kärsiä siitä että ei saa kuulla kotitehtäviä. 

Kaks viikkoo sit Patrik sano mulle kesken seksin, että se rakastaa mua. miks? Olin vaan hiljaa enkä vastannu. Seksin jälkeen meinasin alkaa itkemään, se ei onneks huomannu sitä. 

Viikko sit Pate tuli mun luo kännissä ja suutuin sille, tai suutuin itelleni, en tiiä. Kysyin miks se sano rakastavansa mua, vastas et se on totta. Mut ei se oo, sanoo vaan niin että sais pesää. Heitin sen pihalle mun kämpästä. Sit join kännit, se soitti mulle ja nähtiin uuestaan. Keskustelu loppu siihen että ymmärrettävästi kaikki on mun vika, koska mulla on masennus ja mut oon raiskattu. Viimesin mitä kuulin oli "ei tarvii enää sitten jutella." Ok.

Otin alle vielä vähän enemmän känniä ja panin mun entistä friends with benefitsiä. 

Tällä viikolla mitä ollaan Patrikin kanssa keskusteltu viesteillä, niin mä oon paska ihminen. Sitä vitutti, kun en kerro mikä mulla on. Kaikki on nyt sit varmaa siitä kiinni kerronko mikä mussa on vialla. No vittu kai se pitäs ymmärtää mikä mussa on vialla jos mut raiskattu ja vedän mielialalääkkeitä. 

Haluun Paten, mutten oo vielä valmis oikeeseen romanssiin, mitä Disney-leffois on.

En mä haluu kuolla, haluun vaan vähän paussia elämästä.

sydän pumppas rikkihappoo

Oon aina ollut ihminen, joka ihatuu helposti. Viime keväänä kuitenkin jotain kävi, kai mä vaan olin liian poikki, sillä en enää tuntenu mitään muita ihmisiä kohtaan. En ees mun ystäviä tai perhettä. Tottakai tiesin et rakastan heitä, mut olin vaan jotenkin niin ontto mun sydämestä... Kesällä välit alko reistailemaan mun elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa - mun ystävän. Ystävä joka on aina tukenu mua kun on menny heikosti, jota mä oon tukenu kamalissa tilanteissa ja jonka kanssa ollaan naurettu onnesta ja ilosta. Ees pitkä välimatka ei rikkonut meiän ystävyyttä. Mutta kai se sit oli mun paska elämä joka tarttu myös mun ystävään, ihan hirveetä. Mut sit meillä alko olee nihkeetä, ei enää puhuttu niiku ennen ja suututtiin toisillemme turhista. 

Sitten heinäkuussa se tapahtu - mun elämältä vietiin pohja alta. Rikoin meiän välit. Iltasin itkin epäonneani ja silloin älysin millasta on olla yksinäinen. Pienen yksiön sisällä vieraassa kaupungissa, kun elämän valo on poissa. Ei ollu enää ketään kenelle laittaa 'huomenta' -viesti, tai ketään kenen kanssa lähtee istumaan auton konepellille kattomaan kuutamoo. 

Syksy oli mun elämäni paskinta aikaa. Paskempaa kun mun lapsuus. Joka päivä sattu. Sydän pumppas rikkihappoo. 

Sillon päätin et tarviin apua. Muutin toiseen kaupunkiin ja menin ensiapuun itkien, että en halua kuolla. Mua pompoteltiin paikasta toiseen ja loppujen lopuks iskettiin pilleripurkki käteen, joka vie tunteet ja sanottiin et koitahan reipastua. 

vittu.

En tiiä mitä mun mielessä liikkuu, en vaan jumalauta halua vielä lähtee. Haluan itkee, itkee tän pahan olon pois ja tuntee itteni paremmaks aamu aamulta. Päässä lyö tyhjää mut samaan aikaan se huutaa. Miten mä voin parantua? Haluan vaan olla normaali. 

Tää kirjottaminen auttaa, tää on vähänniiku itkis.

Alotin kirjottamalla että ihastun helposti. Viime keväänä tapahtu ei-toivottu kanssa käyminen yhen miehen kanssa yhtenä ryyppyiltana. Sen jälkeen en enää tuntenu vetoo miehiä kohtaan. Ällötti ja halus vaan olla kaukana muista. 

Hyi vittu.

Mutta aikaa on kulunu. Kai. Kyllä se vieläkin mielessä käy. Oon silti jo edistyny, oon tutustunut yhteen tyyppiin. Tuntuishan se hyvältä jos sen kanssa vois olla tulevaisuutta, mutta pikkuhiljaa. Vaikka välillä tuntuu et eikö voitas jo virallistaa tää meiän juttu. 

Mun isoveljet tuntee tän tyypin ja on ihan turvallinen vaihtoehto. Hyi ei vaihtoehto -sanaa voi käyttää tässä yhteydessä..! Ollaan nähty ja tänäänkin nähään. Ja kyllä, ollaan myös jo pantu, mutta yhteisillä säännöillä. Itseasiassa tää tyyppi on ensimmäinen, jolle kerroin tosta viime kevään paskimmasta illasta. Ja oon sanonu et ei sitten tehä mitään mitä en halua, hän kyllä ymmärti. <3 Toivottavasti meistä tulee jotain, en haluu että oon antanu itteeni sellaselle joka aikoo heittää sen hukkaan. Aion tehä kaikkeni että tää toimii, jos ei toimi, niin en jää roikkumaan. En halua olla mikään draamaqueen. Haluan vaan että pystyttäs puhuu kaikesta ja jos tulee tilanne mistä ei voi enää jatkaa, niin sitten pitää päästää irti, vaikka se sattuis ihan vitusti.