kylmä suihku

Halusin just äsken tappaa itteni, ottaa kaikki pillerit samaan aikaan. Ei tarvitsisi jatkaa enää harmaata elämää, jatkuvaa ponnistelua. Olisi saanut vaipua uneen, pehmeään ja lempeään uneen. Olla olematon, poissa. 

Se kesti vain hetken, ehkä minuutin. Nyt kädet vapisee. Pelottaa. En halua sitä, en oikeasti halua. En voi.

Sydän hakkaa kovasti, tosi kovasti. En oo syöny kahteen päivään toista lääkettäni. En osaa keskittyä, mitä mä teen? Rauhotu. En osaa. Oon sekava. Mitä tapahtuu. Pääni sisällä on harmaa betoniseinä, mistä se tulee, en tiedä. Syvä henkäys. Ajatuksesta on hankala saada kiinni, näen vain kun joku juoksee pakoon, juuri kun yritän tarttua kiinni, niin se on jo kauempana. Henkäys. Joku puristaa pieneksi. Sekavaa tekstiä. Aivan kuin romuttamolla jokin koura, joka puristaa metallia pieneksi, pienemmäksi. Kaikki tämä pääsi sisällä. 

Musiikki soi ja kuulen, kun kissa hyppää alas keittiön tasolta. Sattuu lihaksiin, aivoihin, sydämeen ja verenkiertoon. Haluan oksentaa. Oksentaa kaiken pahanolon pois, sitten olisin taas tyhjä. Pyörryttää, niinkuin viimeiset kolme päivää. Kylmä suihku, haluan kylmän suihkun.

kahvikaan ei auta väsymykseen

Väsyttää. Kai se johtuu uusista lääkkeistä ja univeloista. On paljon sanottavaa, miten vaan saisin muodostettua sen kaiken kirjaimiksi. On myös paljon tehtävää, en vain osaa kirjoittaa tehtävälistaa. Kello on yksi iltapäivällä, ja olen vieläkin yövaatteissa. Kahvikaan ei auttanut väsymykseen, pitäisi kai alkaa nukkumaan. Haluaisin vaan kirjoittaa, se on ainot mihin pystyn tällä hetkellä, se on ainot, jota haluan tällä hetkellä.

Olo on tosi sekava. Varsinkin eilen illalla, kun olin ottanut ensimmäisen lääkkeen, joka helpottaa unen saantia. Lähdin lääkkeen jälkeen vaihtamaan tamppoonia, meinasin nukahtaa vessaan. Ihan kuin olisi ottanut rauhoittavaa lääkettä, jota annetaan ennen kirurgista leikkausta. 

Iskä oli eilen mukana apteekissa hakemassa minulle sitä lääkettä. Oli ihanaa huomata kuinka hän oli tukena siinä! Ei yhtään syyllistänyt tai hävennyt seurassani, vaan näytti farmaseutille, että "Minähän pidän huolen siitä, että tyttöni paranee." Mulla on maailman paras iskä <3 Haluan vain kokea sen päivän, kun voin mennä iskän luokse ja sanoa, "nyt mä olen parantunut." 

en edes tiedä mistä aloittaa

Tämä päivä meni melkein hyvin, en tiedä menikö, sillä enhän enää tunne mitään. Oli psykologi käynti, en tiedä menikö se hyvin. Illalla näin ystävääni, en ole varma menikö se hyvin. Kuukautiseni alkoivat kesken päivän räjähdymäisesti, eikä minulla ollut tamppooneja mukana, se ei mennyt hyvin. Yksi asia, mikä ei ainakaan mennyt yhtään hyvin oli kemian koe. Vittu. Tai ei vittu sittenkään. Oma moka, en lukenut kuin kaksi kertaa, ja nekin kerrat tuntui viikon voimavarojen käyttämiseltä. Yläasteella sain kemiasta vielä ysejä, nyt saan varmaan kuutosen, ehkä viitosen. 

Olen vaan niin lopen uupunut. 

Tepastelin jopa ihan innokkain mielin psykologin ovelle - tasan kello kolme, niinkuin oli sovittu. En edes tiedä miksi olin niin hyvillä mielin, kun kävelin sairaalan käytävää pitkin kohti viimeistä ovea vasemmalla. Koputin ja tervehdin. Olin jo laittamassa ovea perässäni kiinni, kunnes psykologi sanoo "älä vielä tuu, mee tuohon käytävään istumaan, niin tuon sulle kohta lapun, jonka voit täyttää." 

Pienen pieni hymyni hyytyi ja lähdin vähin äänin kohti käytävän penkkiä. Hetken päästä sain käteeni A4 lapun ja lyijykynän. Täysin sama mielialakysely kuin edellisellä eli ensimmäisellä kerrallani. Siinä sitten piirsin ympyröitä merkaten mielestäni oikean vastauksen. 

Kun vihdoin pääsin jutteluhuoneeseen, lääkäri otti lapun ja alkoi laskemaan minun 'pisteitäni' kyseisestä lapusta. Samalla nuorempi naispsykologi istui vieressäni yrittäen saada katsekontaktia. 

Aluksi yritin hymyillä heille, niinkuin yleensä tahdon hymyillä muille ihmisille, mutta en vaan jaksanut. Hymyily vei voimavaroja, niitä minulla ei ole enää paljoa tuhlattavana. Höpisimme kaikkea hoitosuunnitelmista ja mielialasta. 

Sain aikaiseksi sanoa etten halua jatkaa enää lääkkeitä. Ne vie kaikki tunteeni ja voimani jaksaa hoitaa asioita. Ei mennyt ihan toiveideni mukaisesti... Lopputuloksena tuli uusi lääke vanhan päälle, joka otetaan iltaisin tuomaan unta. Okei. Onneksi se naispsykiatri varasi meille ajan, jolloin voidaan aloittaa terapia. Saa nähdä mitä tästä tulee. Toivottavasti voisin alkaa luottamaan häneen, tai ennemminkin voisin itse pystyä puhumaan. Uskon kyllä, että hän ei asioitani levittele. 

Haluan vain nopeasti terapia käyntejä, säännöllisesti, tarpeeksi ja tuottavasti. Haluan parantua. En vain tiedä mistä aloittaa.

tuokaa minulle parannuskeino

Kuka minua voisi auttaa, kun en osaa edes kertoa murheistani? Miten kukaan kertoisi minulle elämäni suunnan, kun en edes itse tiedä. 

Sattuu, sattuu, sattuu niin paljon.

Sydän saa säröjä joka sekunnilla ja kalloni on liekeissä.

Luut voisivat vain haurastua ja verenkierto pysähtyä. En halua enää, silti tahdon elää.

Haluan vain muuttua niin pieneksi, ettei prinessakaan tuntisi minua kymmenen patjan läpi. Tahdon haihtua tuuleen ja kulkea pois. 

Annan kauniit kasvoni ja vahvat hiukseni, jos saisin vaan pois sen kivun, joka raastaa minua joka päivä. 

Se vie voimat ja syö ilon. Ottaa hahmon ihmisen ja sanoo minua saastaksi, sitä en ole. Tai en tahdo olla, mutta ehkä olen. 

paska ihminen oman siskon mielestä

Tahon lopettaa ne mielialalääkkeet. Oon kokoajan tosi väsyny, noh oon ollu viimeset parivuotta kokoajan tosi väsyny, mutta nyt ensaa enää unenpäästä kii. Kauhee tunne kun väsyttää vitusti mut ei vaan saa nukuttua. Ennen lääkkeitä pystyin nukkumaan kolmen tunnin päikkärit ja silti illalla mennä aikasin nukkumaan.  Mulla on ylihuomenna psykiatri ja aion sanoo etten haluu enää syyä niitä. 

Oon miettiny mitä haluun elämältäni... Oon vähä sekasin sen suhteen mut ehkä mä oon löytämässä jotain suuntaa. Kai. Haluun, tai okei en taho käyttää haluta- sanaa... Voisin ehkä tulevaisuudessa tehä töitä lain parissa, tai  jotain sen tyyppistä. Ehkä asianajaja. Tai sitten jokin raha-asiantuntija vaikka sijotusneuvoja? En tiiä. Jotain semmosta missä kuletaan hienoissa vaatteissa ja kannetaan salkkua. 

Ennen tätä mun masennuksen paljastusta olin kiinnostunu matematiikasta ja fysiikasta. Fysiikasta oon vieläkin TODELLA kiinnostunu, mutta mitäpä teet fysiikan alalla jos et osaa matikkaa. En nimittäin osaa sitä. Lukion fysiikasta en tiiä, kun sitä meillä ei oo vielä ollu yhtään kurssia. Uskon kuitenkin että valitsen yhteiskuntaopista ja fysiikkasta kaikki maholliset kurssit. Kemiaakin varmasti aika paljon. Mulla on pitkä matikka ja tuntuu et se on tosi hankalaa, tai sit pitäis vaan harjotella enemmän. Ja sehän se vasta on hankalaa masennuksen kanssa. Ei oo motivaatiota, koska jos epäonnistun jossain laskussa, niin alkaa vituttamaan ja sit vituttaa koko päivän. Ja se saatanan ahistus... Varsinkin matikan tunnilla jos epäonnistuu, niin ahistus on aivan ylitsepääsemätöntä koko loppupäivän, sen takia on helpompi olla vaan aukasematta matikan kirjaa. 

Oon vaan niin väsyny. Toissayönä en saanu unta ja, kun nukahin aamuneljältä, niin skippasin kaikki herätykset. Vittu. Olisin sillon oikeesti halunnu mennä kouluun, koska mulla oli kemiaa ja tykkään siitä tosi paljon. Mulla on sitäpaitsi koeviikko parhaillaan menossa ja voin sanoo että en tuu pääsemään yhestäkään kokeesta läpi. Kyllä mä kemian kokeeseen oon lukenu, kerran. En vittu selviä. Tai kyllä mä selviän. 

Tarviin ihmiskontakteja. Mä asun yksin ja saattaa olla monta päivää putkeen kun en nää ketään, en vittu yhtäkään ihmistä. Ja mun isosisko vielä luulee, että tykkään asua yksin - no vittu en tykkää. Jos saan kokeesta alle kasin, niin oon maailman paskin ja laiskin ihminen mun siskon mielestä. Sen takia en haluu kertoo sille enää mitään mun suunnitelmia, koska pelkään et sen takii tulee kauheet paineet ja sit jos epäonnistun jossakin ihan pikkuasiassa ni romahan. 

Haluisin vaan olla ihan normaali teinityttö, jonka suurin murhe on katkennu kynsi. 

ahdistaa kun et oo täällä

Hukun mun tunteisiin ja ahdistaa kun et oo munkaa. -Benjamin, juon sut pois. 

Pitää keksiä tälle mun tulevalle aviomiehelle jokin nimi... Patrik - se on hyvä. Okei se on ihan paska mut tuli ekana mieleen. 

Patrik on tällähetkellä armeijassa, entiiä onko se vaan jokin valheellinen tunne vai totta, mutta tunnen kauheeta ikävää arkisin, kun se ei oo täällä munkanssa. En oo mikään seurustelu asiantuntija, mutta kai se jotain merkkaa et sekin tekee töitä sen eteen et me nähtäs mahollisimman paljon! Mutta silti viikot on kauheita, kun odottaa vaan toista. Mua pelottaa. En haluais takertua, mutta toisaalta se on ainoo asia mitä tällähetkellä haluan.

Rakennan varmaan pilvilinnoja ja elän siinä toivossa ettei ne koskaan sortuis. Rakennan varmaan myös itteni kanssa pilvilinnoja, luulen että jaksan, mutta pelkään etten jaksakkaan. Mä haluan vaan jaksaa jatkaa vielä täällä. En halua että se on joku toinen ihminen kenen takia jaksan, vaan haluun et se oon minä ite kenen takia jaksan vielä huomiseen. Ei saisi koskaan jossitella, mutta mitäpä jos jaksaisinkin aamulla herätä ja lähtee kouluun... Mitä jos en jäisikään sänkyyn pahanolon murtamana toivomaan että pääsisin kursseista läpi.

Tänään olisin taas halunnu itkee. Patrik lähti armeijaan ja mä jäin tänne taas viideks päivän aivan yksin. Odottamaan ja toivomaan että vielä ensi viikonloppuna se haluaa mut. En usko sitä kun se sanoo, että se tykkää musta. Vaan yks ihminen on sanonut mulle niin - mun ystävä. Ja sekin jätti mut sillon oman onneni nojaan. En halua mennä enää enempää rikki. En halua että kukaan jättää mua. Haluun huutaa kaiken mun pään sisältä ulos, mutta en osaa. Onneksi kirjottaminen auttaa. Saan kirjottamisen jälkeen aina hetkeks mielenrauhaa, mut sit se pahuus tulee aina takasin.


Ahistaa. 

sydän pumppas rikkihappoo

Oon aina ollut ihminen, joka ihatuu helposti. Viime keväänä kuitenkin jotain kävi, kai mä vaan olin liian poikki, sillä en enää tuntenu mitään muita ihmisiä kohtaan. En ees mun ystäviä tai perhettä. Tottakai tiesin et rakastan heitä, mut olin vaan jotenkin niin ontto mun sydämestä... Kesällä välit alko reistailemaan mun elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa - mun ystävän. Ystävä joka on aina tukenu mua kun on menny heikosti, jota mä oon tukenu kamalissa tilanteissa ja jonka kanssa ollaan naurettu onnesta ja ilosta. Ees pitkä välimatka ei rikkonut meiän ystävyyttä. Mutta kai se sit oli mun paska elämä joka tarttu myös mun ystävään, ihan hirveetä. Mut sit meillä alko olee nihkeetä, ei enää puhuttu niiku ennen ja suututtiin toisillemme turhista. 

Sitten heinäkuussa se tapahtu - mun elämältä vietiin pohja alta. Rikoin meiän välit. Iltasin itkin epäonneani ja silloin älysin millasta on olla yksinäinen. Pienen yksiön sisällä vieraassa kaupungissa, kun elämän valo on poissa. Ei ollu enää ketään kenelle laittaa 'huomenta' -viesti, tai ketään kenen kanssa lähtee istumaan auton konepellille kattomaan kuutamoo. 

Syksy oli mun elämäni paskinta aikaa. Paskempaa kun mun lapsuus. Joka päivä sattu. Sydän pumppas rikkihappoo. 

Sillon päätin et tarviin apua. Muutin toiseen kaupunkiin ja menin ensiapuun itkien, että en halua kuolla. Mua pompoteltiin paikasta toiseen ja loppujen lopuks iskettiin pilleripurkki käteen, joka vie tunteet ja sanottiin et koitahan reipastua. 

vittu.

En tiiä mitä mun mielessä liikkuu, en vaan jumalauta halua vielä lähtee. Haluan itkee, itkee tän pahan olon pois ja tuntee itteni paremmaks aamu aamulta. Päässä lyö tyhjää mut samaan aikaan se huutaa. Miten mä voin parantua? Haluan vaan olla normaali. 

Tää kirjottaminen auttaa, tää on vähänniiku itkis.

Alotin kirjottamalla että ihastun helposti. Viime keväänä tapahtu ei-toivottu kanssa käyminen yhen miehen kanssa yhtenä ryyppyiltana. Sen jälkeen en enää tuntenu vetoo miehiä kohtaan. Ällötti ja halus vaan olla kaukana muista. 

Hyi vittu.

Mutta aikaa on kulunu. Kai. Kyllä se vieläkin mielessä käy. Oon silti jo edistyny, oon tutustunut yhteen tyyppiin. Tuntuishan se hyvältä jos sen kanssa vois olla tulevaisuutta, mutta pikkuhiljaa. Vaikka välillä tuntuu et eikö voitas jo virallistaa tää meiän juttu. 

Mun isoveljet tuntee tän tyypin ja on ihan turvallinen vaihtoehto. Hyi ei vaihtoehto -sanaa voi käyttää tässä yhteydessä..! Ollaan nähty ja tänäänkin nähään. Ja kyllä, ollaan myös jo pantu, mutta yhteisillä säännöillä. Itseasiassa tää tyyppi on ensimmäinen, jolle kerroin tosta viime kevään paskimmasta illasta. Ja oon sanonu et ei sitten tehä mitään mitä en halua, hän kyllä ymmärti. <3 Toivottavasti meistä tulee jotain, en haluu että oon antanu itteeni sellaselle joka aikoo heittää sen hukkaan. Aion tehä kaikkeni että tää toimii, jos ei toimi, niin en jää roikkumaan. En halua olla mikään draamaqueen. Haluan vaan että pystyttäs puhuu kaikesta ja jos tulee tilanne mistä ei voi enää jatkaa, niin sitten pitää päästää irti, vaikka se sattuis ihan vitusti.

miten niin vahva tyttö voi murtua?

Mulla oli unelma, unelma jonka vuoksi mun piti jaksaa, josta kerroin julkisesti kaikille. Kirjoitin ennenkin blogia. Se oli hyvänolon blogi. Tsemppausblogi. Blogi, joka on nyt vaipunut hiljaisuuteen. Edellisen blogini lukijat luulee mun varmaan olevan supersankari, joka jaksaa kantaa kaiken paskan itsellään. Joka ei koskaan luovuta ja jaksaa aina. Mutta mä en jaksanutkaan. Eikä ne lukiat sitä tiedä, että mä murruin. Ne vaan kyselee, että "milloin uutta tekstiä?"

Mun isosisko on juuri sellainen, se luulee että mä en murru yhestäkään vastoinkäymisestä. Se sattuu. Kun kerroin, että sain masennusdiagnoosin, vastaus oli että "alat ulkoilemaan enemmän ja syöt kunnolla nii se menee ohi." Kumpa se olisikin niin helppoa, mutta kun pelkkä ovesta ulos astuminen pelottaa.

Kuinka ikinä voin kertoa julkisesti että mulla on masennus? Kuinka voin sanoa että en jaksanutkaan? 

haluan itkeä mutten pysty

Lääkkeiden vuoksi en oo itkenyt moneen viikkoon. En tiiä kumpi on pahempaa se ettei itkusta tule loppua vai se että pahaolo ei pääse kyynelten mukana ulos musta. On turtumuksen täyttämä olo, päinvastoin kuin enne lääkkeitä. Ennen lääkkeiden alotusta oli kokoajan tosi tyhjä ja ontto olo. Välillä on tosi levotonta ja välillä mitään ei saa aikaiseksi. Vittu. 

Mun kaveri oli kylässä mun luona ja jouduin syömään sen takia. En halua syödä. En haluaisi myöskään olla syömättä, koska en halua että mun olo menee enää yhtään pahemmaksi tästä, jokin syömishäiriö olis varmaan viimenen niitti mun jaksamiselle... Mua vaan pelottaa lihoominen. Ällöttää se miltä tuntuu olla läski. Oksettaa jos syö ja kun ei syö niin pyörryttää. 

Muttakun haluaisin vaan olla kaunis. Vihaan sitä miltä näytän läskinä. 

Ensi viikolla olisi psykiatri käynti, jutellaan siellä varmaan noista lääkkeistä. En haluais enää syyä niitä mut pelottaa et millanen romahus oottaa niiden lopettamisen jälkeen. Jumalauta haluaisin vaan olla normaali. Mitä helvettiä mä oon tehny väärin että joudun kestää tämmöstä? Haluaisin nyt vaan itkee mutten pysty. Haluaisin jaksaa ja pitää hauskaa perheen ja ystävien kanssa, mutta en vaan jaksa. Haluan parantua, mutten vaan osaa.