rappiolla 200km päästä kotoa

Asun nykyään uudella paikkakunnalla. Tunnen täältä kaksi sukulaista, he ovat todella läheisiä mulle. Seurustelen myös ihanan jätkän kanssa. Koulu alkaa ensikuussa, oon hyvin motivoitunut opiskeluun. Se on amis, ala on 99% todennäkösyydellä se oiikea mulle. Vois kuvitella, että kaikki on hyvin. Teoriassa kaikki onkin hyvin. Masennus vaan ei parane itsestään.

Haluan kovasti tehdä asioita! Haluaisin juosta hämärän aikaan hiekkateitä pitkin; haluaisin mennä piknikille poikaystäväni kanssa ulos, syömään mansikoita sekä haluaisin kokata joka päivä hyviä ruokia. Mä niin haluaisin... 

Mä en vaan jaksa.

Lääkkeet tekee mulle rytmihäiriöitä, oksettaa ja pyörryttää, väsyttää, päähän sattuu, raivo- ja itkupuuskia tulee joka päivä. Mitään fyysistä syytä näille ei ole löydetty, se johtunee masennuksesta. 

Mulla ei ole vielä edes terapiakäyntejä saati traumaterapiaa alotettu. Pitäis jaksaa soittaa sairaalaan, että mikä kestää. Rahahuoliakin on, menetin just 1500e , kun hölmöilin takuuvuokrien kanssa. En tiiä millä maksan ens kuun vuokran, en tiiä mitä syön ruuaks. 

Haluan vaan hoitoon, en osastolle vaan hoitoon.

osastokuulumiset

Kuukaus osastolla takanapäi, toinen eessä. Oon nyt tutkimusjaksolla. Mussa kaikki on erilaista ku muissa, entiiä mikä mussa on vikana mut ees ammattilaiset ei tiiä et miks mä oon tämmönen ku oon... Vittu.

Sain kerrottua raiskauksesta, sossu- ,poliisi- ja terapeutin kuulusteluissa käyty. En tehny rikosilmotusta.

Vaikee traumaperänen masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Jep.

Vittu kun kaks mieshoitajaa sieltä on ahistavia. Onnistuin sanomaan siitä toisesta et sen kanssa en haluu olla missää tekemisissä ja nyt se ei saa olla osana mun hoidoissa. Toisesta en oo uskaltanu sanoo mitään, tää toinen ahistava mies on ihan myös ahistellu mua - se iski silmää ja hakeutuu aina mun seuraan, jopa mun omaan huoneeseen.

vittu


Koitin tappaa itteni siellä - nyt tikatut arvet käsivarsissa. Itsemurhakirjekin oli jo valmis.

Lisäks Kela perii multa mun lainan takasin varmaan tyylii vuoden sisäl. Mistä saatanasta revin rahat kun oon sairaslomalla.

ahdistaa

Kerrankin on päivä, että tuntee onnellisuutta. Ahdistaa vaan kahta kauheammin.

vielä hengissä, toistaiseksi...

Hengissä vielä. Tosin nyt myös fyysisesti haavoittunut. Sorruin monen vuoden jälkeen taas viiltelyyn, mutta se helpotti. Oon ihan kujalla. Hain tänään jatkuvassa haussa kouluun, johon hain jo viime syksynä, mutta silloin en uskaltanut vielä ottaa opiskelupaikkaa vastaan. Nyt aion ottaa.

Haluan parantua, ja nyt mulla on myös motivaatiota siihen juurikin tuon opiskelupaikan ansiosta! Haluan päästä ennen syksyä siihen kuntoon, että voin muuttaa ko. koulun perässä toiselle paikkakunnalle! Oon miettinyt jo lapsesta asti, että haluan opiskella sitä alaa, mutta painostuksen vuoksi hain kuitenkin lukioon ysin jälkeen. Nyt pystyn myöntämään itselleni, että tuo lukioon meno ja "hikke"- juttu oli vaan pelkkää showta. Tietenkin hyvää siinä oli se, että yläasteelta lähdin suht, hyvillä arvosanoilla, mutta henkistä puoltani se raasti senkin edestä...

Odotan torstain terapiaa todella paljon. Monena iltana on tuntunut kuin haluaisi vain soittaa ambulanssin ja sanoa "nyt en enää vain jaksa." Pitäisi kertoa psykologille asioita, joita en edes haluaisi sanoa ääneen. Lapsuuden paskoimmista ajoista ja hyväksikäytöstä. Vittu. 

Pelkään, että jos en sano noista nyt psykologille, niin se toteaisi minut terveeksi ja päästäisi lähtemään. En haluaisi järkyttää häntä, en haluaisi tuottaa hänelle tunnetta, että ei olisi osannut tehdä työtään. Pidän terapeutistani todella paljon ja hän tosiaankin osaa hommansa! En vain tiedä miten kertoa. Luulen, että hän pitää minua vahvana tyttönä, joka pärjää omillaankin. 

Olen ollut monta viikkoa pois koulusta, onneksi siihen puututtiin ja mun lukujärjestystä vähän helpotettiin. Silti, en senkään jälkeen käynyt kuin ensimmäisellä tunnilla. Tänä aamuna olisin jopa halunnut lähteä kouluun!! En vain pystynyt nousemaan sängystä ylös. En vain pystynyt, vaikka kuinka yritin. 

Loppuun haluan sanoa, että KIITOS ihanista kommenteista ja blogeistanne, joista olette kertoneet minulle! Katson kyllä kaikkien blogit ja vastailenkin kommentteihin voimieni mukaan <3 

laastari ja pelko koulua kohtaan

Koko viikon on ahdistanut. Ahdistanut aivan helvetisti. Viime sunnuntaina halusin jälleen kerran tappaa itseni. En ole taaskaan ollut kahteen päivään koulussa. Tiistaina olin ekan tunnin koulussa, sitten menin verikokeisiin ja sydänfilmiin, koska lääkärini sinne minut lähetti. Sen jälkeen piti mennä takaisin kouluun, mutten uskaltanut, kehdannut enkä jaksanut. En enää edes halua käydä lukiota.

Psykologini ehdotti minulle, että pidettäisiin palaveri koulun henkilökunnan kanssa, ja helpotettaisiin koulunkäyntiäni. Ajatus pelottaa, mutta aion ottaa sen vastaan. Tahdon ehkä vaihtaa koulua. Muuttaa toiselle paikkakunnalle ja aloittaa ammatillisen tutkinnon. Kai. En tiedä, mutta nykyinen kouluni vain pelottaa minua. 

Patrikin kanssa homma kusi. Pate joi, joi ja joi aina kun sai rahaa. Lapsuudessani oli paljon alkoholia, joten en jaksanut enää katsoa tuota touhua uudestaan. Nyt on hirveä ikävä häntä, vittu. 

Löysin uutenavuotena itselleni laastasin kotibileistä. Meillä oli ihan kiva yö. Aamulla lähetin sen kotiinsa, jotta voisin rauhassa potea krapulani ja pahanoloni pois. Ajattelin, että nyt pitää etsiä joku uusi laastari. En kerennyt edes kissaa sanoa kun huomasin tammikuun toisena päivänä, että tämä uudenvuoden laastarini oli laittanut minulle viestiä - kysyi miten mulla menee. Vittu. No mikäs siinä, siltä sai seksiä vielä toisenkin kerran joten tottakai oltin hänet avosylin vastaan. 

Homma kusi siinä vaiheessa, kun hän alkoi puhumaan kuinka hänellä ja hänen puolisollaan menee huonosti. Tiesin kyllä, että hän on parisuhteessa, mutta tiesin myös heidän avoimesta suhteestaan. 

Siinä vaiheessa mulle riitti. Mietin etten halua olla mikään terapeutti hänelle, kun halusin vain nopeaa huoletonta seksiä. Alkoi tuntumaan, että rikon heidän parisuhteen rajoja. En halunnut että hän muodostaa minkäänlaisia tunteita minuun - toisin kävi. 

miten voi olla niin hankalaa vain nousta sängystä ylös?

Väsyttää, muuten menee ihan hyvin. Joulu kotona pelottaa, entä jos mielentilani romahtaa - sitten kenelläkään ei ole hauskaa. Haluan, että kaikilla tulisi olemaan hyvä joulu, mutta entä jos uuvun, en jaksakaan enää hymyillä. Sairaudestani tiedetään kotona, mutta sitä ei ehkä ymmärretä. En halua käydä sisarusteni kanssa sitä keskustelua, että mikä siinä nyt on niin vaikeaa vain nousta sängystä ylös. 

Otan mukaani matikan kirjan, laskimen ja vihkon, voin helpottaa oloani matikalla. Sanoa kaikille, että menen nyt opiskelemaan - ei saa häiritä. Sitten lasken. Lasken kaiken pahan olon pois, tai en kaikkea. Osan, väliaikaisesti. 

Pitäisi siivota ennen lähtöä kotiin, en jaksa. Huomenna on lukion joulujuhla, en jaksa. Huomenna pitää nähdä sukulaisia, en jaksa. En jaksa mitään, väsyttää, mutten saa unta.

Tämän viikon olen kuitenkin olut suht ilonen, kaverini oli koko alkuviikon luonani ja se varmaan nostatikin mielialaani. Olen ollut jopa koulussa kaikkina päivinä, paitsi keskiviikkona. Keskiviikkona kuitenkin tein kotona paljon läksyjä ja koulutehtäviä. Sain myös lähetettyä virallisia viestejä ja hakemuksia, jes hyvä minä! Odotan jo lomaa, niin saa levätä.

Huomenna on terapia, odotan sitä kovasti. Haluan parantua. Kunhan löydetään minulle sopiva lääke ja uskallan kertoa menneisyyteni psykologille. Pitää avata haavat, jotka on ommeltu kiinni unohduksella. Jokainen tikki pitää irrottaa yksitellen. Ja se tulee sattumaan, se tulee repimään minua, mutta sen jälkeen ne parantuvat ja jäävät enää arpina muistuttamaan minua menneisyydestäni. 

vähän taukoo, pliis?

Tää viikko on ollu ihan hirvee. Oon ollu yhtenä päivänä koulussa, ahisti ihan vitusti siellä. Mulla ja Patrikilla on joku riitä menossa. vittu kun jaksa nyt mitään semmosta. Mun perhe on huolissaan musta. Iskä soitti kysyäkseen onko mulla kaikki ok ja miks en oos soittanu moneen päivään. Äiti soitti mut en vastannu, ei vaan jaksanu. Sisko on yrittäny kysellä miten menee ja käski ottamaan vitamiinit että tulee parempi mieli. vittu minäpä otan, niin sittenhän tää itsemurhan halu loppuukin. Psykologi käynti oli keskiviikkona, mun psykologi on ihana. Sain kerrottua mun lapsuuden synkimmistä ajoista jo vähäsen. Kerroin niistä ajoista, jolloin äiti joi ja jätti mut kotiin yöks ku se ite lähti kapakkaan. Pää on täynnä asiaa mut en saa niitä ulos. Pelottaa. Itsetuhoset ajatukset on ollu ihan hitosti pinnalla.. Teki mieli viiltää ranteet auki ja kuolla pois. Olin jo googlaamasssakin saako mun unilääkkeillä tehtyä yliannostusta. 

Aloin miettimään miten pahalta se tuntuis iskästä, joten pääsin jotenkin irtautumaan ajatuksesta. 

En uskaltanu kertoo mun psykologillekkaan itsemurha-ajatuksista, koska se sano että mä vaikutan älykkäältä - ja eihän älykkäät ihmiset mieti itsemurhaa. 

En enää osaa mitään. Haluan johonkin osastolle hoitoon, rauhottumaan. Satutan vaan mun lähimmäisiä. Joulukin on tulossa, miten voin olla ilonen viikon putkeen kotona? Koulukin on ihan perseellään, en osaa. En uskalla mennä kouluun, kun oon aina ulkopuolinen. Kotona yritän kysellä sitten muilta viestillä kotiläksyjä ja tunnin tehtäviä, mut se tuntuu tosi tungettelevalta. Kysyin jo äikänopeltakin tehtäviä enkä viitsisi enää uudelleen kysyä. Tuntuu nololta kysyä mitä pitää tehdä. Jos kerta ei ole koulussa itse paikalla, niin saa kärsiä siitä että ei saa kuulla kotitehtäviä. 

Kaks viikkoo sit Patrik sano mulle kesken seksin, että se rakastaa mua. miks? Olin vaan hiljaa enkä vastannu. Seksin jälkeen meinasin alkaa itkemään, se ei onneks huomannu sitä. 

Viikko sit Pate tuli mun luo kännissä ja suutuin sille, tai suutuin itelleni, en tiiä. Kysyin miks se sano rakastavansa mua, vastas et se on totta. Mut ei se oo, sanoo vaan niin että sais pesää. Heitin sen pihalle mun kämpästä. Sit join kännit, se soitti mulle ja nähtiin uuestaan. Keskustelu loppu siihen että ymmärrettävästi kaikki on mun vika, koska mulla on masennus ja mut oon raiskattu. Viimesin mitä kuulin oli "ei tarvii enää sitten jutella." Ok.

Otin alle vielä vähän enemmän känniä ja panin mun entistä friends with benefitsiä. 

Tällä viikolla mitä ollaan Patrikin kanssa keskusteltu viesteillä, niin mä oon paska ihminen. Sitä vitutti, kun en kerro mikä mulla on. Kaikki on nyt sit varmaa siitä kiinni kerronko mikä mussa on vialla. No vittu kai se pitäs ymmärtää mikä mussa on vialla jos mut raiskattu ja vedän mielialalääkkeitä. 

Haluun Paten, mutten oo vielä valmis oikeeseen romanssiin, mitä Disney-leffois on.

En mä haluu kuolla, haluun vaan vähän paussia elämästä.

en edes tiedä mistä aloittaa

Tämä päivä meni melkein hyvin, en tiedä menikö, sillä enhän enää tunne mitään. Oli psykologi käynti, en tiedä menikö se hyvin. Illalla näin ystävääni, en ole varma menikö se hyvin. Kuukautiseni alkoivat kesken päivän räjähdymäisesti, eikä minulla ollut tamppooneja mukana, se ei mennyt hyvin. Yksi asia, mikä ei ainakaan mennyt yhtään hyvin oli kemian koe. Vittu. Tai ei vittu sittenkään. Oma moka, en lukenut kuin kaksi kertaa, ja nekin kerrat tuntui viikon voimavarojen käyttämiseltä. Yläasteella sain kemiasta vielä ysejä, nyt saan varmaan kuutosen, ehkä viitosen. 

Olen vaan niin lopen uupunut. 

Tepastelin jopa ihan innokkain mielin psykologin ovelle - tasan kello kolme, niinkuin oli sovittu. En edes tiedä miksi olin niin hyvillä mielin, kun kävelin sairaalan käytävää pitkin kohti viimeistä ovea vasemmalla. Koputin ja tervehdin. Olin jo laittamassa ovea perässäni kiinni, kunnes psykologi sanoo "älä vielä tuu, mee tuohon käytävään istumaan, niin tuon sulle kohta lapun, jonka voit täyttää." 

Pienen pieni hymyni hyytyi ja lähdin vähin äänin kohti käytävän penkkiä. Hetken päästä sain käteeni A4 lapun ja lyijykynän. Täysin sama mielialakysely kuin edellisellä eli ensimmäisellä kerrallani. Siinä sitten piirsin ympyröitä merkaten mielestäni oikean vastauksen. 

Kun vihdoin pääsin jutteluhuoneeseen, lääkäri otti lapun ja alkoi laskemaan minun 'pisteitäni' kyseisestä lapusta. Samalla nuorempi naispsykologi istui vieressäni yrittäen saada katsekontaktia. 

Aluksi yritin hymyillä heille, niinkuin yleensä tahdon hymyillä muille ihmisille, mutta en vaan jaksanut. Hymyily vei voimavaroja, niitä minulla ei ole enää paljoa tuhlattavana. Höpisimme kaikkea hoitosuunnitelmista ja mielialasta. 

Sain aikaiseksi sanoa etten halua jatkaa enää lääkkeitä. Ne vie kaikki tunteeni ja voimani jaksaa hoitaa asioita. Ei mennyt ihan toiveideni mukaisesti... Lopputuloksena tuli uusi lääke vanhan päälle, joka otetaan iltaisin tuomaan unta. Okei. Onneksi se naispsykiatri varasi meille ajan, jolloin voidaan aloittaa terapia. Saa nähdä mitä tästä tulee. Toivottavasti voisin alkaa luottamaan häneen, tai ennemminkin voisin itse pystyä puhumaan. Uskon kyllä, että hän ei asioitani levittele. 

Haluan vain nopeasti terapia käyntejä, säännöllisesti, tarpeeksi ja tuottavasti. Haluan parantua. En vain tiedä mistä aloittaa.

tuokaa minulle parannuskeino

Kuka minua voisi auttaa, kun en osaa edes kertoa murheistani? Miten kukaan kertoisi minulle elämäni suunnan, kun en edes itse tiedä. 

Sattuu, sattuu, sattuu niin paljon.

Sydän saa säröjä joka sekunnilla ja kalloni on liekeissä.

Luut voisivat vain haurastua ja verenkierto pysähtyä. En halua enää, silti tahdon elää.

Haluan vain muuttua niin pieneksi, ettei prinessakaan tuntisi minua kymmenen patjan läpi. Tahdon haihtua tuuleen ja kulkea pois. 

Annan kauniit kasvoni ja vahvat hiukseni, jos saisin vaan pois sen kivun, joka raastaa minua joka päivä. 

Se vie voimat ja syö ilon. Ottaa hahmon ihmisen ja sanoo minua saastaksi, sitä en ole. Tai en tahdo olla, mutta ehkä olen. 

haluan itkeä mutten pysty

Lääkkeiden vuoksi en oo itkenyt moneen viikkoon. En tiiä kumpi on pahempaa se ettei itkusta tule loppua vai se että pahaolo ei pääse kyynelten mukana ulos musta. On turtumuksen täyttämä olo, päinvastoin kuin enne lääkkeitä. Ennen lääkkeiden alotusta oli kokoajan tosi tyhjä ja ontto olo. Välillä on tosi levotonta ja välillä mitään ei saa aikaiseksi. Vittu. 

Mun kaveri oli kylässä mun luona ja jouduin syömään sen takia. En halua syödä. En haluaisi myöskään olla syömättä, koska en halua että mun olo menee enää yhtään pahemmaksi tästä, jokin syömishäiriö olis varmaan viimenen niitti mun jaksamiselle... Mua vaan pelottaa lihoominen. Ällöttää se miltä tuntuu olla läski. Oksettaa jos syö ja kun ei syö niin pyörryttää. 

Muttakun haluaisin vaan olla kaunis. Vihaan sitä miltä näytän läskinä. 

Ensi viikolla olisi psykiatri käynti, jutellaan siellä varmaan noista lääkkeistä. En haluais enää syyä niitä mut pelottaa et millanen romahus oottaa niiden lopettamisen jälkeen. Jumalauta haluaisin vaan olla normaali. Mitä helvettiä mä oon tehny väärin että joudun kestää tämmöstä? Haluaisin nyt vaan itkee mutten pysty. Haluaisin jaksaa ja pitää hauskaa perheen ja ystävien kanssa, mutta en vaan jaksa. Haluan parantua, mutten vaan osaa.