syömishäiriö back in the business

Pelkään, että syömishäiriö pyrkii takaisin elämääni. Tai no on varmaan jo pyrkinytkin... Ei kai terve ihminen oksenna ruokiaan ulos. 

Ei sitä diagnisoitu koskaan ole, mutta kai minulla jonkin sortin ahmimishäiriö/bulimiapaska on ollut vuosi sitten, kun ahmin niin saatanasti pahaan oloon, sitten oksensin ja olin sen jälkeen päiviä syömättä. 

Nyt yksinäisyydessäni olen ahminut hirveitä määriä jonka jälkeen äänet päässäni pakotti mut oksentamaan. Vihaan oksentamista. Hyi saatana. Silti oli vain pakko, ei pystynyt pitämään ruokia sisällä, kun tietää miten rumalta ja turvonneelta näyttäisi sen jälkeen. Tää kaikki pelottaa todella paljon, koska tulevassa opiskelupaikassani tarvitsee hyvää fyysistä kuntoa, eikä sitä tämmöisellä toiminnalla saa. 

Pitäisi kuntoilla, pitäisi syödä terveellisesti ja nukkua hyvin blaa blaa blaa... Mutta näillä henkisillä voimavaroilla ei sellainen onnistu vaikka kuinka kovasti haluaisikin.

vielä hengissä, toistaiseksi...

Hengissä vielä. Tosin nyt myös fyysisesti haavoittunut. Sorruin monen vuoden jälkeen taas viiltelyyn, mutta se helpotti. Oon ihan kujalla. Hain tänään jatkuvassa haussa kouluun, johon hain jo viime syksynä, mutta silloin en uskaltanut vielä ottaa opiskelupaikkaa vastaan. Nyt aion ottaa.

Haluan parantua, ja nyt mulla on myös motivaatiota siihen juurikin tuon opiskelupaikan ansiosta! Haluan päästä ennen syksyä siihen kuntoon, että voin muuttaa ko. koulun perässä toiselle paikkakunnalle! Oon miettinyt jo lapsesta asti, että haluan opiskella sitä alaa, mutta painostuksen vuoksi hain kuitenkin lukioon ysin jälkeen. Nyt pystyn myöntämään itselleni, että tuo lukioon meno ja "hikke"- juttu oli vaan pelkkää showta. Tietenkin hyvää siinä oli se, että yläasteelta lähdin suht, hyvillä arvosanoilla, mutta henkistä puoltani se raasti senkin edestä...

Odotan torstain terapiaa todella paljon. Monena iltana on tuntunut kuin haluaisi vain soittaa ambulanssin ja sanoa "nyt en enää vain jaksa." Pitäisi kertoa psykologille asioita, joita en edes haluaisi sanoa ääneen. Lapsuuden paskoimmista ajoista ja hyväksikäytöstä. Vittu. 

Pelkään, että jos en sano noista nyt psykologille, niin se toteaisi minut terveeksi ja päästäisi lähtemään. En haluaisi järkyttää häntä, en haluaisi tuottaa hänelle tunnetta, että ei olisi osannut tehdä työtään. Pidän terapeutistani todella paljon ja hän tosiaankin osaa hommansa! En vain tiedä miten kertoa. Luulen, että hän pitää minua vahvana tyttönä, joka pärjää omillaankin. 

Olen ollut monta viikkoa pois koulusta, onneksi siihen puututtiin ja mun lukujärjestystä vähän helpotettiin. Silti, en senkään jälkeen käynyt kuin ensimmäisellä tunnilla. Tänä aamuna olisin jopa halunnut lähteä kouluun!! En vain pystynyt nousemaan sängystä ylös. En vain pystynyt, vaikka kuinka yritin. 

Loppuun haluan sanoa, että KIITOS ihanista kommenteista ja blogeistanne, joista olette kertoneet minulle! Katson kyllä kaikkien blogit ja vastailenkin kommentteihin voimieni mukaan <3 

vähän taukoo, pliis?

Tää viikko on ollu ihan hirvee. Oon ollu yhtenä päivänä koulussa, ahisti ihan vitusti siellä. Mulla ja Patrikilla on joku riitä menossa. vittu kun jaksa nyt mitään semmosta. Mun perhe on huolissaan musta. Iskä soitti kysyäkseen onko mulla kaikki ok ja miks en oos soittanu moneen päivään. Äiti soitti mut en vastannu, ei vaan jaksanu. Sisko on yrittäny kysellä miten menee ja käski ottamaan vitamiinit että tulee parempi mieli. vittu minäpä otan, niin sittenhän tää itsemurhan halu loppuukin. Psykologi käynti oli keskiviikkona, mun psykologi on ihana. Sain kerrottua mun lapsuuden synkimmistä ajoista jo vähäsen. Kerroin niistä ajoista, jolloin äiti joi ja jätti mut kotiin yöks ku se ite lähti kapakkaan. Pää on täynnä asiaa mut en saa niitä ulos. Pelottaa. Itsetuhoset ajatukset on ollu ihan hitosti pinnalla.. Teki mieli viiltää ranteet auki ja kuolla pois. Olin jo googlaamasssakin saako mun unilääkkeillä tehtyä yliannostusta. 

Aloin miettimään miten pahalta se tuntuis iskästä, joten pääsin jotenkin irtautumaan ajatuksesta. 

En uskaltanu kertoo mun psykologillekkaan itsemurha-ajatuksista, koska se sano että mä vaikutan älykkäältä - ja eihän älykkäät ihmiset mieti itsemurhaa. 

En enää osaa mitään. Haluan johonkin osastolle hoitoon, rauhottumaan. Satutan vaan mun lähimmäisiä. Joulukin on tulossa, miten voin olla ilonen viikon putkeen kotona? Koulukin on ihan perseellään, en osaa. En uskalla mennä kouluun, kun oon aina ulkopuolinen. Kotona yritän kysellä sitten muilta viestillä kotiläksyjä ja tunnin tehtäviä, mut se tuntuu tosi tungettelevalta. Kysyin jo äikänopeltakin tehtäviä enkä viitsisi enää uudelleen kysyä. Tuntuu nololta kysyä mitä pitää tehdä. Jos kerta ei ole koulussa itse paikalla, niin saa kärsiä siitä että ei saa kuulla kotitehtäviä. 

Kaks viikkoo sit Patrik sano mulle kesken seksin, että se rakastaa mua. miks? Olin vaan hiljaa enkä vastannu. Seksin jälkeen meinasin alkaa itkemään, se ei onneks huomannu sitä. 

Viikko sit Pate tuli mun luo kännissä ja suutuin sille, tai suutuin itelleni, en tiiä. Kysyin miks se sano rakastavansa mua, vastas et se on totta. Mut ei se oo, sanoo vaan niin että sais pesää. Heitin sen pihalle mun kämpästä. Sit join kännit, se soitti mulle ja nähtiin uuestaan. Keskustelu loppu siihen että ymmärrettävästi kaikki on mun vika, koska mulla on masennus ja mut oon raiskattu. Viimesin mitä kuulin oli "ei tarvii enää sitten jutella." Ok.

Otin alle vielä vähän enemmän känniä ja panin mun entistä friends with benefitsiä. 

Tällä viikolla mitä ollaan Patrikin kanssa keskusteltu viesteillä, niin mä oon paska ihminen. Sitä vitutti, kun en kerro mikä mulla on. Kaikki on nyt sit varmaa siitä kiinni kerronko mikä mussa on vialla. No vittu kai se pitäs ymmärtää mikä mussa on vialla jos mut raiskattu ja vedän mielialalääkkeitä. 

Haluun Paten, mutten oo vielä valmis oikeeseen romanssiin, mitä Disney-leffois on.

En mä haluu kuolla, haluun vaan vähän paussia elämästä.

paska ihminen oman siskon mielestä

Tahon lopettaa ne mielialalääkkeet. Oon kokoajan tosi väsyny, noh oon ollu viimeset parivuotta kokoajan tosi väsyny, mutta nyt ensaa enää unenpäästä kii. Kauhee tunne kun väsyttää vitusti mut ei vaan saa nukuttua. Ennen lääkkeitä pystyin nukkumaan kolmen tunnin päikkärit ja silti illalla mennä aikasin nukkumaan.  Mulla on ylihuomenna psykiatri ja aion sanoo etten haluu enää syyä niitä. 

Oon miettiny mitä haluun elämältäni... Oon vähä sekasin sen suhteen mut ehkä mä oon löytämässä jotain suuntaa. Kai. Haluun, tai okei en taho käyttää haluta- sanaa... Voisin ehkä tulevaisuudessa tehä töitä lain parissa, tai  jotain sen tyyppistä. Ehkä asianajaja. Tai sitten jokin raha-asiantuntija vaikka sijotusneuvoja? En tiiä. Jotain semmosta missä kuletaan hienoissa vaatteissa ja kannetaan salkkua. 

Ennen tätä mun masennuksen paljastusta olin kiinnostunu matematiikasta ja fysiikasta. Fysiikasta oon vieläkin TODELLA kiinnostunu, mutta mitäpä teet fysiikan alalla jos et osaa matikkaa. En nimittäin osaa sitä. Lukion fysiikasta en tiiä, kun sitä meillä ei oo vielä ollu yhtään kurssia. Uskon kuitenkin että valitsen yhteiskuntaopista ja fysiikkasta kaikki maholliset kurssit. Kemiaakin varmasti aika paljon. Mulla on pitkä matikka ja tuntuu et se on tosi hankalaa, tai sit pitäis vaan harjotella enemmän. Ja sehän se vasta on hankalaa masennuksen kanssa. Ei oo motivaatiota, koska jos epäonnistun jossain laskussa, niin alkaa vituttamaan ja sit vituttaa koko päivän. Ja se saatanan ahistus... Varsinkin matikan tunnilla jos epäonnistuu, niin ahistus on aivan ylitsepääsemätöntä koko loppupäivän, sen takia on helpompi olla vaan aukasematta matikan kirjaa. 

Oon vaan niin väsyny. Toissayönä en saanu unta ja, kun nukahin aamuneljältä, niin skippasin kaikki herätykset. Vittu. Olisin sillon oikeesti halunnu mennä kouluun, koska mulla oli kemiaa ja tykkään siitä tosi paljon. Mulla on sitäpaitsi koeviikko parhaillaan menossa ja voin sanoo että en tuu pääsemään yhestäkään kokeesta läpi. Kyllä mä kemian kokeeseen oon lukenu, kerran. En vittu selviä. Tai kyllä mä selviän. 

Tarviin ihmiskontakteja. Mä asun yksin ja saattaa olla monta päivää putkeen kun en nää ketään, en vittu yhtäkään ihmistä. Ja mun isosisko vielä luulee, että tykkään asua yksin - no vittu en tykkää. Jos saan kokeesta alle kasin, niin oon maailman paskin ja laiskin ihminen mun siskon mielestä. Sen takia en haluu kertoo sille enää mitään mun suunnitelmia, koska pelkään et sen takii tulee kauheet paineet ja sit jos epäonnistun jossakin ihan pikkuasiassa ni romahan. 

Haluisin vaan olla ihan normaali teinityttö, jonka suurin murhe on katkennu kynsi.