miten voi olla niin hankalaa vain nousta sängystä ylös?

Väsyttää, muuten menee ihan hyvin. Joulu kotona pelottaa, entä jos mielentilani romahtaa - sitten kenelläkään ei ole hauskaa. Haluan, että kaikilla tulisi olemaan hyvä joulu, mutta entä jos uuvun, en jaksakaan enää hymyillä. Sairaudestani tiedetään kotona, mutta sitä ei ehkä ymmärretä. En halua käydä sisarusteni kanssa sitä keskustelua, että mikä siinä nyt on niin vaikeaa vain nousta sängystä ylös. 

Otan mukaani matikan kirjan, laskimen ja vihkon, voin helpottaa oloani matikalla. Sanoa kaikille, että menen nyt opiskelemaan - ei saa häiritä. Sitten lasken. Lasken kaiken pahan olon pois, tai en kaikkea. Osan, väliaikaisesti. 

Pitäisi siivota ennen lähtöä kotiin, en jaksa. Huomenna on lukion joulujuhla, en jaksa. Huomenna pitää nähdä sukulaisia, en jaksa. En jaksa mitään, väsyttää, mutten saa unta.

Tämän viikon olen kuitenkin olut suht ilonen, kaverini oli koko alkuviikon luonani ja se varmaan nostatikin mielialaani. Olen ollut jopa koulussa kaikkina päivinä, paitsi keskiviikkona. Keskiviikkona kuitenkin tein kotona paljon läksyjä ja koulutehtäviä. Sain myös lähetettyä virallisia viestejä ja hakemuksia, jes hyvä minä! Odotan jo lomaa, niin saa levätä.

Huomenna on terapia, odotan sitä kovasti. Haluan parantua. Kunhan löydetään minulle sopiva lääke ja uskallan kertoa menneisyyteni psykologille. Pitää avata haavat, jotka on ommeltu kiinni unohduksella. Jokainen tikki pitää irrottaa yksitellen. Ja se tulee sattumaan, se tulee repimään minua, mutta sen jälkeen ne parantuvat ja jäävät enää arpina muistuttamaan minua menneisyydestäni. 

vähän taukoo, pliis?

Tää viikko on ollu ihan hirvee. Oon ollu yhtenä päivänä koulussa, ahisti ihan vitusti siellä. Mulla ja Patrikilla on joku riitä menossa. vittu kun jaksa nyt mitään semmosta. Mun perhe on huolissaan musta. Iskä soitti kysyäkseen onko mulla kaikki ok ja miks en oos soittanu moneen päivään. Äiti soitti mut en vastannu, ei vaan jaksanu. Sisko on yrittäny kysellä miten menee ja käski ottamaan vitamiinit että tulee parempi mieli. vittu minäpä otan, niin sittenhän tää itsemurhan halu loppuukin. Psykologi käynti oli keskiviikkona, mun psykologi on ihana. Sain kerrottua mun lapsuuden synkimmistä ajoista jo vähäsen. Kerroin niistä ajoista, jolloin äiti joi ja jätti mut kotiin yöks ku se ite lähti kapakkaan. Pää on täynnä asiaa mut en saa niitä ulos. Pelottaa. Itsetuhoset ajatukset on ollu ihan hitosti pinnalla.. Teki mieli viiltää ranteet auki ja kuolla pois. Olin jo googlaamasssakin saako mun unilääkkeillä tehtyä yliannostusta. 

Aloin miettimään miten pahalta se tuntuis iskästä, joten pääsin jotenkin irtautumaan ajatuksesta. 

En uskaltanu kertoo mun psykologillekkaan itsemurha-ajatuksista, koska se sano että mä vaikutan älykkäältä - ja eihän älykkäät ihmiset mieti itsemurhaa. 

En enää osaa mitään. Haluan johonkin osastolle hoitoon, rauhottumaan. Satutan vaan mun lähimmäisiä. Joulukin on tulossa, miten voin olla ilonen viikon putkeen kotona? Koulukin on ihan perseellään, en osaa. En uskalla mennä kouluun, kun oon aina ulkopuolinen. Kotona yritän kysellä sitten muilta viestillä kotiläksyjä ja tunnin tehtäviä, mut se tuntuu tosi tungettelevalta. Kysyin jo äikänopeltakin tehtäviä enkä viitsisi enää uudelleen kysyä. Tuntuu nololta kysyä mitä pitää tehdä. Jos kerta ei ole koulussa itse paikalla, niin saa kärsiä siitä että ei saa kuulla kotitehtäviä. 

Kaks viikkoo sit Patrik sano mulle kesken seksin, että se rakastaa mua. miks? Olin vaan hiljaa enkä vastannu. Seksin jälkeen meinasin alkaa itkemään, se ei onneks huomannu sitä. 

Viikko sit Pate tuli mun luo kännissä ja suutuin sille, tai suutuin itelleni, en tiiä. Kysyin miks se sano rakastavansa mua, vastas et se on totta. Mut ei se oo, sanoo vaan niin että sais pesää. Heitin sen pihalle mun kämpästä. Sit join kännit, se soitti mulle ja nähtiin uuestaan. Keskustelu loppu siihen että ymmärrettävästi kaikki on mun vika, koska mulla on masennus ja mut oon raiskattu. Viimesin mitä kuulin oli "ei tarvii enää sitten jutella." Ok.

Otin alle vielä vähän enemmän känniä ja panin mun entistä friends with benefitsiä. 

Tällä viikolla mitä ollaan Patrikin kanssa keskusteltu viesteillä, niin mä oon paska ihminen. Sitä vitutti, kun en kerro mikä mulla on. Kaikki on nyt sit varmaa siitä kiinni kerronko mikä mussa on vialla. No vittu kai se pitäs ymmärtää mikä mussa on vialla jos mut raiskattu ja vedän mielialalääkkeitä. 

Haluun Paten, mutten oo vielä valmis oikeeseen romanssiin, mitä Disney-leffois on.

En mä haluu kuolla, haluun vaan vähän paussia elämästä.

kylmä suihku

Halusin just äsken tappaa itteni, ottaa kaikki pillerit samaan aikaan. Ei tarvitsisi jatkaa enää harmaata elämää, jatkuvaa ponnistelua. Olisi saanut vaipua uneen, pehmeään ja lempeään uneen. Olla olematon, poissa. 

Se kesti vain hetken, ehkä minuutin. Nyt kädet vapisee. Pelottaa. En halua sitä, en oikeasti halua. En voi.

Sydän hakkaa kovasti, tosi kovasti. En oo syöny kahteen päivään toista lääkettäni. En osaa keskittyä, mitä mä teen? Rauhotu. En osaa. Oon sekava. Mitä tapahtuu. Pääni sisällä on harmaa betoniseinä, mistä se tulee, en tiedä. Syvä henkäys. Ajatuksesta on hankala saada kiinni, näen vain kun joku juoksee pakoon, juuri kun yritän tarttua kiinni, niin se on jo kauempana. Henkäys. Joku puristaa pieneksi. Sekavaa tekstiä. Aivan kuin romuttamolla jokin koura, joka puristaa metallia pieneksi, pienemmäksi. Kaikki tämä pääsi sisällä. 

Musiikki soi ja kuulen, kun kissa hyppää alas keittiön tasolta. Sattuu lihaksiin, aivoihin, sydämeen ja verenkiertoon. Haluan oksentaa. Oksentaa kaiken pahanolon pois, sitten olisin taas tyhjä. Pyörryttää, niinkuin viimeiset kolme päivää. Kylmä suihku, haluan kylmän suihkun.

kahvikaan ei auta väsymykseen

Väsyttää. Kai se johtuu uusista lääkkeistä ja univeloista. On paljon sanottavaa, miten vaan saisin muodostettua sen kaiken kirjaimiksi. On myös paljon tehtävää, en vain osaa kirjoittaa tehtävälistaa. Kello on yksi iltapäivällä, ja olen vieläkin yövaatteissa. Kahvikaan ei auttanut väsymykseen, pitäisi kai alkaa nukkumaan. Haluaisin vaan kirjoittaa, se on ainot mihin pystyn tällä hetkellä, se on ainot, jota haluan tällä hetkellä.

Olo on tosi sekava. Varsinkin eilen illalla, kun olin ottanut ensimmäisen lääkkeen, joka helpottaa unen saantia. Lähdin lääkkeen jälkeen vaihtamaan tamppoonia, meinasin nukahtaa vessaan. Ihan kuin olisi ottanut rauhoittavaa lääkettä, jota annetaan ennen kirurgista leikkausta. 

Iskä oli eilen mukana apteekissa hakemassa minulle sitä lääkettä. Oli ihanaa huomata kuinka hän oli tukena siinä! Ei yhtään syyllistänyt tai hävennyt seurassani, vaan näytti farmaseutille, että "Minähän pidän huolen siitä, että tyttöni paranee." Mulla on maailman paras iskä <3 Haluan vain kokea sen päivän, kun voin mennä iskän luokse ja sanoa, "nyt mä olen parantunut." 

en edes tiedä mistä aloittaa

Tämä päivä meni melkein hyvin, en tiedä menikö, sillä enhän enää tunne mitään. Oli psykologi käynti, en tiedä menikö se hyvin. Illalla näin ystävääni, en ole varma menikö se hyvin. Kuukautiseni alkoivat kesken päivän räjähdymäisesti, eikä minulla ollut tamppooneja mukana, se ei mennyt hyvin. Yksi asia, mikä ei ainakaan mennyt yhtään hyvin oli kemian koe. Vittu. Tai ei vittu sittenkään. Oma moka, en lukenut kuin kaksi kertaa, ja nekin kerrat tuntui viikon voimavarojen käyttämiseltä. Yläasteella sain kemiasta vielä ysejä, nyt saan varmaan kuutosen, ehkä viitosen. 

Olen vaan niin lopen uupunut. 

Tepastelin jopa ihan innokkain mielin psykologin ovelle - tasan kello kolme, niinkuin oli sovittu. En edes tiedä miksi olin niin hyvillä mielin, kun kävelin sairaalan käytävää pitkin kohti viimeistä ovea vasemmalla. Koputin ja tervehdin. Olin jo laittamassa ovea perässäni kiinni, kunnes psykologi sanoo "älä vielä tuu, mee tuohon käytävään istumaan, niin tuon sulle kohta lapun, jonka voit täyttää." 

Pienen pieni hymyni hyytyi ja lähdin vähin äänin kohti käytävän penkkiä. Hetken päästä sain käteeni A4 lapun ja lyijykynän. Täysin sama mielialakysely kuin edellisellä eli ensimmäisellä kerrallani. Siinä sitten piirsin ympyröitä merkaten mielestäni oikean vastauksen. 

Kun vihdoin pääsin jutteluhuoneeseen, lääkäri otti lapun ja alkoi laskemaan minun 'pisteitäni' kyseisestä lapusta. Samalla nuorempi naispsykologi istui vieressäni yrittäen saada katsekontaktia. 

Aluksi yritin hymyillä heille, niinkuin yleensä tahdon hymyillä muille ihmisille, mutta en vaan jaksanut. Hymyily vei voimavaroja, niitä minulla ei ole enää paljoa tuhlattavana. Höpisimme kaikkea hoitosuunnitelmista ja mielialasta. 

Sain aikaiseksi sanoa etten halua jatkaa enää lääkkeitä. Ne vie kaikki tunteeni ja voimani jaksaa hoitaa asioita. Ei mennyt ihan toiveideni mukaisesti... Lopputuloksena tuli uusi lääke vanhan päälle, joka otetaan iltaisin tuomaan unta. Okei. Onneksi se naispsykiatri varasi meille ajan, jolloin voidaan aloittaa terapia. Saa nähdä mitä tästä tulee. Toivottavasti voisin alkaa luottamaan häneen, tai ennemminkin voisin itse pystyä puhumaan. Uskon kyllä, että hän ei asioitani levittele. 

Haluan vain nopeasti terapia käyntejä, säännöllisesti, tarpeeksi ja tuottavasti. Haluan parantua. En vain tiedä mistä aloittaa.

paska ihminen oman siskon mielestä

Tahon lopettaa ne mielialalääkkeet. Oon kokoajan tosi väsyny, noh oon ollu viimeset parivuotta kokoajan tosi väsyny, mutta nyt ensaa enää unenpäästä kii. Kauhee tunne kun väsyttää vitusti mut ei vaan saa nukuttua. Ennen lääkkeitä pystyin nukkumaan kolmen tunnin päikkärit ja silti illalla mennä aikasin nukkumaan.  Mulla on ylihuomenna psykiatri ja aion sanoo etten haluu enää syyä niitä. 

Oon miettiny mitä haluun elämältäni... Oon vähä sekasin sen suhteen mut ehkä mä oon löytämässä jotain suuntaa. Kai. Haluun, tai okei en taho käyttää haluta- sanaa... Voisin ehkä tulevaisuudessa tehä töitä lain parissa, tai  jotain sen tyyppistä. Ehkä asianajaja. Tai sitten jokin raha-asiantuntija vaikka sijotusneuvoja? En tiiä. Jotain semmosta missä kuletaan hienoissa vaatteissa ja kannetaan salkkua. 

Ennen tätä mun masennuksen paljastusta olin kiinnostunu matematiikasta ja fysiikasta. Fysiikasta oon vieläkin TODELLA kiinnostunu, mutta mitäpä teet fysiikan alalla jos et osaa matikkaa. En nimittäin osaa sitä. Lukion fysiikasta en tiiä, kun sitä meillä ei oo vielä ollu yhtään kurssia. Uskon kuitenkin että valitsen yhteiskuntaopista ja fysiikkasta kaikki maholliset kurssit. Kemiaakin varmasti aika paljon. Mulla on pitkä matikka ja tuntuu et se on tosi hankalaa, tai sit pitäis vaan harjotella enemmän. Ja sehän se vasta on hankalaa masennuksen kanssa. Ei oo motivaatiota, koska jos epäonnistun jossain laskussa, niin alkaa vituttamaan ja sit vituttaa koko päivän. Ja se saatanan ahistus... Varsinkin matikan tunnilla jos epäonnistuu, niin ahistus on aivan ylitsepääsemätöntä koko loppupäivän, sen takia on helpompi olla vaan aukasematta matikan kirjaa. 

Oon vaan niin väsyny. Toissayönä en saanu unta ja, kun nukahin aamuneljältä, niin skippasin kaikki herätykset. Vittu. Olisin sillon oikeesti halunnu mennä kouluun, koska mulla oli kemiaa ja tykkään siitä tosi paljon. Mulla on sitäpaitsi koeviikko parhaillaan menossa ja voin sanoo että en tuu pääsemään yhestäkään kokeesta läpi. Kyllä mä kemian kokeeseen oon lukenu, kerran. En vittu selviä. Tai kyllä mä selviän. 

Tarviin ihmiskontakteja. Mä asun yksin ja saattaa olla monta päivää putkeen kun en nää ketään, en vittu yhtäkään ihmistä. Ja mun isosisko vielä luulee, että tykkään asua yksin - no vittu en tykkää. Jos saan kokeesta alle kasin, niin oon maailman paskin ja laiskin ihminen mun siskon mielestä. Sen takia en haluu kertoo sille enää mitään mun suunnitelmia, koska pelkään et sen takii tulee kauheet paineet ja sit jos epäonnistun jossakin ihan pikkuasiassa ni romahan. 

Haluisin vaan olla ihan normaali teinityttö, jonka suurin murhe on katkennu kynsi. 

haluan itkeä mutten pysty

Lääkkeiden vuoksi en oo itkenyt moneen viikkoon. En tiiä kumpi on pahempaa se ettei itkusta tule loppua vai se että pahaolo ei pääse kyynelten mukana ulos musta. On turtumuksen täyttämä olo, päinvastoin kuin enne lääkkeitä. Ennen lääkkeiden alotusta oli kokoajan tosi tyhjä ja ontto olo. Välillä on tosi levotonta ja välillä mitään ei saa aikaiseksi. Vittu. 

Mun kaveri oli kylässä mun luona ja jouduin syömään sen takia. En halua syödä. En haluaisi myöskään olla syömättä, koska en halua että mun olo menee enää yhtään pahemmaksi tästä, jokin syömishäiriö olis varmaan viimenen niitti mun jaksamiselle... Mua vaan pelottaa lihoominen. Ällöttää se miltä tuntuu olla läski. Oksettaa jos syö ja kun ei syö niin pyörryttää. 

Muttakun haluaisin vaan olla kaunis. Vihaan sitä miltä näytän läskinä. 

Ensi viikolla olisi psykiatri käynti, jutellaan siellä varmaan noista lääkkeistä. En haluais enää syyä niitä mut pelottaa et millanen romahus oottaa niiden lopettamisen jälkeen. Jumalauta haluaisin vaan olla normaali. Mitä helvettiä mä oon tehny väärin että joudun kestää tämmöstä? Haluaisin nyt vaan itkee mutten pysty. Haluaisin jaksaa ja pitää hauskaa perheen ja ystävien kanssa, mutta en vaan jaksa. Haluan parantua, mutten vaan osaa.