vähän taukoo, pliis?

Tää viikko on ollu ihan hirvee. Oon ollu yhtenä päivänä koulussa, ahisti ihan vitusti siellä. Mulla ja Patrikilla on joku riitä menossa. vittu kun jaksa nyt mitään semmosta. Mun perhe on huolissaan musta. Iskä soitti kysyäkseen onko mulla kaikki ok ja miks en oos soittanu moneen päivään. Äiti soitti mut en vastannu, ei vaan jaksanu. Sisko on yrittäny kysellä miten menee ja käski ottamaan vitamiinit että tulee parempi mieli. vittu minäpä otan, niin sittenhän tää itsemurhan halu loppuukin. Psykologi käynti oli keskiviikkona, mun psykologi on ihana. Sain kerrottua mun lapsuuden synkimmistä ajoista jo vähäsen. Kerroin niistä ajoista, jolloin äiti joi ja jätti mut kotiin yöks ku se ite lähti kapakkaan. Pää on täynnä asiaa mut en saa niitä ulos. Pelottaa. Itsetuhoset ajatukset on ollu ihan hitosti pinnalla.. Teki mieli viiltää ranteet auki ja kuolla pois. Olin jo googlaamasssakin saako mun unilääkkeillä tehtyä yliannostusta. 

Aloin miettimään miten pahalta se tuntuis iskästä, joten pääsin jotenkin irtautumaan ajatuksesta. 

En uskaltanu kertoo mun psykologillekkaan itsemurha-ajatuksista, koska se sano että mä vaikutan älykkäältä - ja eihän älykkäät ihmiset mieti itsemurhaa. 

En enää osaa mitään. Haluan johonkin osastolle hoitoon, rauhottumaan. Satutan vaan mun lähimmäisiä. Joulukin on tulossa, miten voin olla ilonen viikon putkeen kotona? Koulukin on ihan perseellään, en osaa. En uskalla mennä kouluun, kun oon aina ulkopuolinen. Kotona yritän kysellä sitten muilta viestillä kotiläksyjä ja tunnin tehtäviä, mut se tuntuu tosi tungettelevalta. Kysyin jo äikänopeltakin tehtäviä enkä viitsisi enää uudelleen kysyä. Tuntuu nololta kysyä mitä pitää tehdä. Jos kerta ei ole koulussa itse paikalla, niin saa kärsiä siitä että ei saa kuulla kotitehtäviä. 

Kaks viikkoo sit Patrik sano mulle kesken seksin, että se rakastaa mua. miks? Olin vaan hiljaa enkä vastannu. Seksin jälkeen meinasin alkaa itkemään, se ei onneks huomannu sitä. 

Viikko sit Pate tuli mun luo kännissä ja suutuin sille, tai suutuin itelleni, en tiiä. Kysyin miks se sano rakastavansa mua, vastas et se on totta. Mut ei se oo, sanoo vaan niin että sais pesää. Heitin sen pihalle mun kämpästä. Sit join kännit, se soitti mulle ja nähtiin uuestaan. Keskustelu loppu siihen että ymmärrettävästi kaikki on mun vika, koska mulla on masennus ja mut oon raiskattu. Viimesin mitä kuulin oli "ei tarvii enää sitten jutella." Ok.

Otin alle vielä vähän enemmän känniä ja panin mun entistä friends with benefitsiä. 

Tällä viikolla mitä ollaan Patrikin kanssa keskusteltu viesteillä, niin mä oon paska ihminen. Sitä vitutti, kun en kerro mikä mulla on. Kaikki on nyt sit varmaa siitä kiinni kerronko mikä mussa on vialla. No vittu kai se pitäs ymmärtää mikä mussa on vialla jos mut raiskattu ja vedän mielialalääkkeitä. 

Haluun Paten, mutten oo vielä valmis oikeeseen romanssiin, mitä Disney-leffois on.

En mä haluu kuolla, haluun vaan vähän paussia elämästä.

ahdistaa kun et oo täällä

Hukun mun tunteisiin ja ahdistaa kun et oo munkaa. -Benjamin, juon sut pois. 

Pitää keksiä tälle mun tulevalle aviomiehelle jokin nimi... Patrik - se on hyvä. Okei se on ihan paska mut tuli ekana mieleen. 

Patrik on tällähetkellä armeijassa, entiiä onko se vaan jokin valheellinen tunne vai totta, mutta tunnen kauheeta ikävää arkisin, kun se ei oo täällä munkanssa. En oo mikään seurustelu asiantuntija, mutta kai se jotain merkkaa et sekin tekee töitä sen eteen et me nähtäs mahollisimman paljon! Mutta silti viikot on kauheita, kun odottaa vaan toista. Mua pelottaa. En haluais takertua, mutta toisaalta se on ainoo asia mitä tällähetkellä haluan.

Rakennan varmaan pilvilinnoja ja elän siinä toivossa ettei ne koskaan sortuis. Rakennan varmaan myös itteni kanssa pilvilinnoja, luulen että jaksan, mutta pelkään etten jaksakkaan. Mä haluan vaan jaksaa jatkaa vielä täällä. En halua että se on joku toinen ihminen kenen takia jaksan, vaan haluun et se oon minä ite kenen takia jaksan vielä huomiseen. Ei saisi koskaan jossitella, mutta mitäpä jos jaksaisinkin aamulla herätä ja lähtee kouluun... Mitä jos en jäisikään sänkyyn pahanolon murtamana toivomaan että pääsisin kursseista läpi.

Tänään olisin taas halunnu itkee. Patrik lähti armeijaan ja mä jäin tänne taas viideks päivän aivan yksin. Odottamaan ja toivomaan että vielä ensi viikonloppuna se haluaa mut. En usko sitä kun se sanoo, että se tykkää musta. Vaan yks ihminen on sanonut mulle niin - mun ystävä. Ja sekin jätti mut sillon oman onneni nojaan. En halua mennä enää enempää rikki. En halua että kukaan jättää mua. Haluun huutaa kaiken mun pään sisältä ulos, mutta en osaa. Onneksi kirjottaminen auttaa. Saan kirjottamisen jälkeen aina hetkeks mielenrauhaa, mut sit se pahuus tulee aina takasin.


Ahistaa.