ahdistaa kun et oo täällä

Hukun mun tunteisiin ja ahdistaa kun et oo munkaa. -Benjamin, juon sut pois. 

Pitää keksiä tälle mun tulevalle aviomiehelle jokin nimi... Patrik - se on hyvä. Okei se on ihan paska mut tuli ekana mieleen. 

Patrik on tällähetkellä armeijassa, entiiä onko se vaan jokin valheellinen tunne vai totta, mutta tunnen kauheeta ikävää arkisin, kun se ei oo täällä munkanssa. En oo mikään seurustelu asiantuntija, mutta kai se jotain merkkaa et sekin tekee töitä sen eteen et me nähtäs mahollisimman paljon! Mutta silti viikot on kauheita, kun odottaa vaan toista. Mua pelottaa. En haluais takertua, mutta toisaalta se on ainoo asia mitä tällähetkellä haluan.

Rakennan varmaan pilvilinnoja ja elän siinä toivossa ettei ne koskaan sortuis. Rakennan varmaan myös itteni kanssa pilvilinnoja, luulen että jaksan, mutta pelkään etten jaksakkaan. Mä haluan vaan jaksaa jatkaa vielä täällä. En halua että se on joku toinen ihminen kenen takia jaksan, vaan haluun et se oon minä ite kenen takia jaksan vielä huomiseen. Ei saisi koskaan jossitella, mutta mitäpä jos jaksaisinkin aamulla herätä ja lähtee kouluun... Mitä jos en jäisikään sänkyyn pahanolon murtamana toivomaan että pääsisin kursseista läpi.

Tänään olisin taas halunnu itkee. Patrik lähti armeijaan ja mä jäin tänne taas viideks päivän aivan yksin. Odottamaan ja toivomaan että vielä ensi viikonloppuna se haluaa mut. En usko sitä kun se sanoo, että se tykkää musta. Vaan yks ihminen on sanonut mulle niin - mun ystävä. Ja sekin jätti mut sillon oman onneni nojaan. En halua mennä enää enempää rikki. En halua että kukaan jättää mua. Haluun huutaa kaiken mun pään sisältä ulos, mutta en osaa. Onneksi kirjottaminen auttaa. Saan kirjottamisen jälkeen aina hetkeks mielenrauhaa, mut sit se pahuus tulee aina takasin.


Ahistaa. 

haluan itkeä mutten pysty

Lääkkeiden vuoksi en oo itkenyt moneen viikkoon. En tiiä kumpi on pahempaa se ettei itkusta tule loppua vai se että pahaolo ei pääse kyynelten mukana ulos musta. On turtumuksen täyttämä olo, päinvastoin kuin enne lääkkeitä. Ennen lääkkeiden alotusta oli kokoajan tosi tyhjä ja ontto olo. Välillä on tosi levotonta ja välillä mitään ei saa aikaiseksi. Vittu. 

Mun kaveri oli kylässä mun luona ja jouduin syömään sen takia. En halua syödä. En haluaisi myöskään olla syömättä, koska en halua että mun olo menee enää yhtään pahemmaksi tästä, jokin syömishäiriö olis varmaan viimenen niitti mun jaksamiselle... Mua vaan pelottaa lihoominen. Ällöttää se miltä tuntuu olla läski. Oksettaa jos syö ja kun ei syö niin pyörryttää. 

Muttakun haluaisin vaan olla kaunis. Vihaan sitä miltä näytän läskinä. 

Ensi viikolla olisi psykiatri käynti, jutellaan siellä varmaan noista lääkkeistä. En haluais enää syyä niitä mut pelottaa et millanen romahus oottaa niiden lopettamisen jälkeen. Jumalauta haluaisin vaan olla normaali. Mitä helvettiä mä oon tehny väärin että joudun kestää tämmöstä? Haluaisin nyt vaan itkee mutten pysty. Haluaisin jaksaa ja pitää hauskaa perheen ja ystävien kanssa, mutta en vaan jaksa. Haluan parantua, mutten vaan osaa.