ahdistaa

Kerrankin on päivä, että tuntee onnellisuutta. Ahdistaa vaan kahta kauheammin.

vielä hengissä, toistaiseksi...

Hengissä vielä. Tosin nyt myös fyysisesti haavoittunut. Sorruin monen vuoden jälkeen taas viiltelyyn, mutta se helpotti. Oon ihan kujalla. Hain tänään jatkuvassa haussa kouluun, johon hain jo viime syksynä, mutta silloin en uskaltanut vielä ottaa opiskelupaikkaa vastaan. Nyt aion ottaa.

Haluan parantua, ja nyt mulla on myös motivaatiota siihen juurikin tuon opiskelupaikan ansiosta! Haluan päästä ennen syksyä siihen kuntoon, että voin muuttaa ko. koulun perässä toiselle paikkakunnalle! Oon miettinyt jo lapsesta asti, että haluan opiskella sitä alaa, mutta painostuksen vuoksi hain kuitenkin lukioon ysin jälkeen. Nyt pystyn myöntämään itselleni, että tuo lukioon meno ja "hikke"- juttu oli vaan pelkkää showta. Tietenkin hyvää siinä oli se, että yläasteelta lähdin suht, hyvillä arvosanoilla, mutta henkistä puoltani se raasti senkin edestä...

Odotan torstain terapiaa todella paljon. Monena iltana on tuntunut kuin haluaisi vain soittaa ambulanssin ja sanoa "nyt en enää vain jaksa." Pitäisi kertoa psykologille asioita, joita en edes haluaisi sanoa ääneen. Lapsuuden paskoimmista ajoista ja hyväksikäytöstä. Vittu. 

Pelkään, että jos en sano noista nyt psykologille, niin se toteaisi minut terveeksi ja päästäisi lähtemään. En haluaisi järkyttää häntä, en haluaisi tuottaa hänelle tunnetta, että ei olisi osannut tehdä työtään. Pidän terapeutistani todella paljon ja hän tosiaankin osaa hommansa! En vain tiedä miten kertoa. Luulen, että hän pitää minua vahvana tyttönä, joka pärjää omillaankin. 

Olen ollut monta viikkoa pois koulusta, onneksi siihen puututtiin ja mun lukujärjestystä vähän helpotettiin. Silti, en senkään jälkeen käynyt kuin ensimmäisellä tunnilla. Tänä aamuna olisin jopa halunnut lähteä kouluun!! En vain pystynyt nousemaan sängystä ylös. En vain pystynyt, vaikka kuinka yritin. 

Loppuun haluan sanoa, että KIITOS ihanista kommenteista ja blogeistanne, joista olette kertoneet minulle! Katson kyllä kaikkien blogit ja vastailenkin kommentteihin voimieni mukaan <3 

miten voi olla niin hankalaa vain nousta sängystä ylös?

Väsyttää, muuten menee ihan hyvin. Joulu kotona pelottaa, entä jos mielentilani romahtaa - sitten kenelläkään ei ole hauskaa. Haluan, että kaikilla tulisi olemaan hyvä joulu, mutta entä jos uuvun, en jaksakaan enää hymyillä. Sairaudestani tiedetään kotona, mutta sitä ei ehkä ymmärretä. En halua käydä sisarusteni kanssa sitä keskustelua, että mikä siinä nyt on niin vaikeaa vain nousta sängystä ylös. 

Otan mukaani matikan kirjan, laskimen ja vihkon, voin helpottaa oloani matikalla. Sanoa kaikille, että menen nyt opiskelemaan - ei saa häiritä. Sitten lasken. Lasken kaiken pahan olon pois, tai en kaikkea. Osan, väliaikaisesti. 

Pitäisi siivota ennen lähtöä kotiin, en jaksa. Huomenna on lukion joulujuhla, en jaksa. Huomenna pitää nähdä sukulaisia, en jaksa. En jaksa mitään, väsyttää, mutten saa unta.

Tämän viikon olen kuitenkin olut suht ilonen, kaverini oli koko alkuviikon luonani ja se varmaan nostatikin mielialaani. Olen ollut jopa koulussa kaikkina päivinä, paitsi keskiviikkona. Keskiviikkona kuitenkin tein kotona paljon läksyjä ja koulutehtäviä. Sain myös lähetettyä virallisia viestejä ja hakemuksia, jes hyvä minä! Odotan jo lomaa, niin saa levätä.

Huomenna on terapia, odotan sitä kovasti. Haluan parantua. Kunhan löydetään minulle sopiva lääke ja uskallan kertoa menneisyyteni psykologille. Pitää avata haavat, jotka on ommeltu kiinni unohduksella. Jokainen tikki pitää irrottaa yksitellen. Ja se tulee sattumaan, se tulee repimään minua, mutta sen jälkeen ne parantuvat ja jäävät enää arpina muistuttamaan minua menneisyydestäni. 

kylmä suihku

Halusin just äsken tappaa itteni, ottaa kaikki pillerit samaan aikaan. Ei tarvitsisi jatkaa enää harmaata elämää, jatkuvaa ponnistelua. Olisi saanut vaipua uneen, pehmeään ja lempeään uneen. Olla olematon, poissa. 

Se kesti vain hetken, ehkä minuutin. Nyt kädet vapisee. Pelottaa. En halua sitä, en oikeasti halua. En voi.

Sydän hakkaa kovasti, tosi kovasti. En oo syöny kahteen päivään toista lääkettäni. En osaa keskittyä, mitä mä teen? Rauhotu. En osaa. Oon sekava. Mitä tapahtuu. Pääni sisällä on harmaa betoniseinä, mistä se tulee, en tiedä. Syvä henkäys. Ajatuksesta on hankala saada kiinni, näen vain kun joku juoksee pakoon, juuri kun yritän tarttua kiinni, niin se on jo kauempana. Henkäys. Joku puristaa pieneksi. Sekavaa tekstiä. Aivan kuin romuttamolla jokin koura, joka puristaa metallia pieneksi, pienemmäksi. Kaikki tämä pääsi sisällä. 

Musiikki soi ja kuulen, kun kissa hyppää alas keittiön tasolta. Sattuu lihaksiin, aivoihin, sydämeen ja verenkiertoon. Haluan oksentaa. Oksentaa kaiken pahanolon pois, sitten olisin taas tyhjä. Pyörryttää, niinkuin viimeiset kolme päivää. Kylmä suihku, haluan kylmän suihkun.

tuokaa minulle parannuskeino

Kuka minua voisi auttaa, kun en osaa edes kertoa murheistani? Miten kukaan kertoisi minulle elämäni suunnan, kun en edes itse tiedä. 

Sattuu, sattuu, sattuu niin paljon.

Sydän saa säröjä joka sekunnilla ja kalloni on liekeissä.

Luut voisivat vain haurastua ja verenkierto pysähtyä. En halua enää, silti tahdon elää.

Haluan vain muuttua niin pieneksi, ettei prinessakaan tuntisi minua kymmenen patjan läpi. Tahdon haihtua tuuleen ja kulkea pois. 

Annan kauniit kasvoni ja vahvat hiukseni, jos saisin vaan pois sen kivun, joka raastaa minua joka päivä. 

Se vie voimat ja syö ilon. Ottaa hahmon ihmisen ja sanoo minua saastaksi, sitä en ole. Tai en tahdo olla, mutta ehkä olen.