ahdistaa kun et oo täällä

Hukun mun tunteisiin ja ahdistaa kun et oo munkaa. -Benjamin, juon sut pois. 

Pitää keksiä tälle mun tulevalle aviomiehelle jokin nimi... Patrik - se on hyvä. Okei se on ihan paska mut tuli ekana mieleen. 

Patrik on tällähetkellä armeijassa, entiiä onko se vaan jokin valheellinen tunne vai totta, mutta tunnen kauheeta ikävää arkisin, kun se ei oo täällä munkanssa. En oo mikään seurustelu asiantuntija, mutta kai se jotain merkkaa et sekin tekee töitä sen eteen et me nähtäs mahollisimman paljon! Mutta silti viikot on kauheita, kun odottaa vaan toista. Mua pelottaa. En haluais takertua, mutta toisaalta se on ainoo asia mitä tällähetkellä haluan.

Rakennan varmaan pilvilinnoja ja elän siinä toivossa ettei ne koskaan sortuis. Rakennan varmaan myös itteni kanssa pilvilinnoja, luulen että jaksan, mutta pelkään etten jaksakkaan. Mä haluan vaan jaksaa jatkaa vielä täällä. En halua että se on joku toinen ihminen kenen takia jaksan, vaan haluun et se oon minä ite kenen takia jaksan vielä huomiseen. Ei saisi koskaan jossitella, mutta mitäpä jos jaksaisinkin aamulla herätä ja lähtee kouluun... Mitä jos en jäisikään sänkyyn pahanolon murtamana toivomaan että pääsisin kursseista läpi.

Tänään olisin taas halunnu itkee. Patrik lähti armeijaan ja mä jäin tänne taas viideks päivän aivan yksin. Odottamaan ja toivomaan että vielä ensi viikonloppuna se haluaa mut. En usko sitä kun se sanoo, että se tykkää musta. Vaan yks ihminen on sanonut mulle niin - mun ystävä. Ja sekin jätti mut sillon oman onneni nojaan. En halua mennä enää enempää rikki. En halua että kukaan jättää mua. Haluun huutaa kaiken mun pään sisältä ulos, mutta en osaa. Onneksi kirjottaminen auttaa. Saan kirjottamisen jälkeen aina hetkeks mielenrauhaa, mut sit se pahuus tulee aina takasin.


Ahistaa.