rappiolla 200km päästä kotoa

Asun nykyään uudella paikkakunnalla. Tunnen täältä kaksi sukulaista, he ovat todella läheisiä mulle. Seurustelen myös ihanan jätkän kanssa. Koulu alkaa ensikuussa, oon hyvin motivoitunut opiskeluun. Se on amis, ala on 99% todennäkösyydellä se oiikea mulle. Vois kuvitella, että kaikki on hyvin. Teoriassa kaikki onkin hyvin. Masennus vaan ei parane itsestään.

Haluan kovasti tehdä asioita! Haluaisin juosta hämärän aikaan hiekkateitä pitkin; haluaisin mennä piknikille poikaystäväni kanssa ulos, syömään mansikoita sekä haluaisin kokata joka päivä hyviä ruokia. Mä niin haluaisin... 

Mä en vaan jaksa.

Lääkkeet tekee mulle rytmihäiriöitä, oksettaa ja pyörryttää, väsyttää, päähän sattuu, raivo- ja itkupuuskia tulee joka päivä. Mitään fyysistä syytä näille ei ole löydetty, se johtunee masennuksesta. 

Mulla ei ole vielä edes terapiakäyntejä saati traumaterapiaa alotettu. Pitäis jaksaa soittaa sairaalaan, että mikä kestää. Rahahuoliakin on, menetin just 1500e , kun hölmöilin takuuvuokrien kanssa. En tiiä millä maksan ens kuun vuokran, en tiiä mitä syön ruuaks. 

Haluan vaan hoitoon, en osastolle vaan hoitoon.

osastokuulumiset

Kuukaus osastolla takanapäi, toinen eessä. Oon nyt tutkimusjaksolla. Mussa kaikki on erilaista ku muissa, entiiä mikä mussa on vikana mut ees ammattilaiset ei tiiä et miks mä oon tämmönen ku oon... Vittu.

Sain kerrottua raiskauksesta, sossu- ,poliisi- ja terapeutin kuulusteluissa käyty. En tehny rikosilmotusta.

Vaikee traumaperänen masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Jep.

Vittu kun kaks mieshoitajaa sieltä on ahistavia. Onnistuin sanomaan siitä toisesta et sen kanssa en haluu olla missää tekemisissä ja nyt se ei saa olla osana mun hoidoissa. Toisesta en oo uskaltanu sanoo mitään, tää toinen ahistava mies on ihan myös ahistellu mua - se iski silmää ja hakeutuu aina mun seuraan, jopa mun omaan huoneeseen.

vittu


Koitin tappaa itteni siellä - nyt tikatut arvet käsivarsissa. Itsemurhakirjekin oli jo valmis.

Lisäks Kela perii multa mun lainan takasin varmaan tyylii vuoden sisäl. Mistä saatanasta revin rahat kun oon sairaslomalla.

osastolle mars mars

Otsikosta voi jo päätellä, meen osastolle. Lähen perjantaina ja tuun takasin parin viikon päästä. Mä en saa ottaa omaa konetta mukaan, joten voi olla että kirjotan teille vasta sitten kun pääsen ekoille kotilomille. 

Pelottaa ja ahistaa ihan sikana, mut kai se auttaa. Tahon mennä sinne sillä asenteella, että se oikeesti auttaa mua! Se on vaan tosi rankkaa. Ja kun mun elämää ei ikinä oo oikein rajotettu, niin tosi outoo, että nyt on tietyt puhelinajat eikä saa mennä ulos sillonku haluaa jne... 

Oon tämmönen villi sielu ja nyt mut lukitaan ovien taakse hulluna muitten hullujen joukkoon. Mut hulluna on ihan hyvä olla, masentuneena ei. 

Olin itsetuhonen ja suunnittelin mun itsemurhaa, siks mä nyt pääsen parempaan hoitoon. 

ahdistaa

Kerrankin on päivä, että tuntee onnellisuutta. Ahdistaa vaan kahta kauheammin.

syömishäiriö back in the business

Pelkään, että syömishäiriö pyrkii takaisin elämääni. Tai no on varmaan jo pyrkinytkin... Ei kai terve ihminen oksenna ruokiaan ulos. 

Ei sitä diagnisoitu koskaan ole, mutta kai minulla jonkin sortin ahmimishäiriö/bulimiapaska on ollut vuosi sitten, kun ahmin niin saatanasti pahaan oloon, sitten oksensin ja olin sen jälkeen päiviä syömättä. 

Nyt yksinäisyydessäni olen ahminut hirveitä määriä jonka jälkeen äänet päässäni pakotti mut oksentamaan. Vihaan oksentamista. Hyi saatana. Silti oli vain pakko, ei pystynyt pitämään ruokia sisällä, kun tietää miten rumalta ja turvonneelta näyttäisi sen jälkeen. Tää kaikki pelottaa todella paljon, koska tulevassa opiskelupaikassani tarvitsee hyvää fyysistä kuntoa, eikä sitä tämmöisellä toiminnalla saa. 

Pitäisi kuntoilla, pitäisi syödä terveellisesti ja nukkua hyvin blaa blaa blaa... Mutta näillä henkisillä voimavaroilla ei sellainen onnistu vaikka kuinka kovasti haluaisikin.

vielä hengissä, toistaiseksi...

Hengissä vielä. Tosin nyt myös fyysisesti haavoittunut. Sorruin monen vuoden jälkeen taas viiltelyyn, mutta se helpotti. Oon ihan kujalla. Hain tänään jatkuvassa haussa kouluun, johon hain jo viime syksynä, mutta silloin en uskaltanut vielä ottaa opiskelupaikkaa vastaan. Nyt aion ottaa.

Haluan parantua, ja nyt mulla on myös motivaatiota siihen juurikin tuon opiskelupaikan ansiosta! Haluan päästä ennen syksyä siihen kuntoon, että voin muuttaa ko. koulun perässä toiselle paikkakunnalle! Oon miettinyt jo lapsesta asti, että haluan opiskella sitä alaa, mutta painostuksen vuoksi hain kuitenkin lukioon ysin jälkeen. Nyt pystyn myöntämään itselleni, että tuo lukioon meno ja "hikke"- juttu oli vaan pelkkää showta. Tietenkin hyvää siinä oli se, että yläasteelta lähdin suht, hyvillä arvosanoilla, mutta henkistä puoltani se raasti senkin edestä...

Odotan torstain terapiaa todella paljon. Monena iltana on tuntunut kuin haluaisi vain soittaa ambulanssin ja sanoa "nyt en enää vain jaksa." Pitäisi kertoa psykologille asioita, joita en edes haluaisi sanoa ääneen. Lapsuuden paskoimmista ajoista ja hyväksikäytöstä. Vittu. 

Pelkään, että jos en sano noista nyt psykologille, niin se toteaisi minut terveeksi ja päästäisi lähtemään. En haluaisi järkyttää häntä, en haluaisi tuottaa hänelle tunnetta, että ei olisi osannut tehdä työtään. Pidän terapeutistani todella paljon ja hän tosiaankin osaa hommansa! En vain tiedä miten kertoa. Luulen, että hän pitää minua vahvana tyttönä, joka pärjää omillaankin. 

Olen ollut monta viikkoa pois koulusta, onneksi siihen puututtiin ja mun lukujärjestystä vähän helpotettiin. Silti, en senkään jälkeen käynyt kuin ensimmäisellä tunnilla. Tänä aamuna olisin jopa halunnut lähteä kouluun!! En vain pystynyt nousemaan sängystä ylös. En vain pystynyt, vaikka kuinka yritin. 

Loppuun haluan sanoa, että KIITOS ihanista kommenteista ja blogeistanne, joista olette kertoneet minulle! Katson kyllä kaikkien blogit ja vastailenkin kommentteihin voimieni mukaan <3 

laastari ja pelko koulua kohtaan

Koko viikon on ahdistanut. Ahdistanut aivan helvetisti. Viime sunnuntaina halusin jälleen kerran tappaa itseni. En ole taaskaan ollut kahteen päivään koulussa. Tiistaina olin ekan tunnin koulussa, sitten menin verikokeisiin ja sydänfilmiin, koska lääkärini sinne minut lähetti. Sen jälkeen piti mennä takaisin kouluun, mutten uskaltanut, kehdannut enkä jaksanut. En enää edes halua käydä lukiota.

Psykologini ehdotti minulle, että pidettäisiin palaveri koulun henkilökunnan kanssa, ja helpotettaisiin koulunkäyntiäni. Ajatus pelottaa, mutta aion ottaa sen vastaan. Tahdon ehkä vaihtaa koulua. Muuttaa toiselle paikkakunnalle ja aloittaa ammatillisen tutkinnon. Kai. En tiedä, mutta nykyinen kouluni vain pelottaa minua. 

Patrikin kanssa homma kusi. Pate joi, joi ja joi aina kun sai rahaa. Lapsuudessani oli paljon alkoholia, joten en jaksanut enää katsoa tuota touhua uudestaan. Nyt on hirveä ikävä häntä, vittu. 

Löysin uutenavuotena itselleni laastasin kotibileistä. Meillä oli ihan kiva yö. Aamulla lähetin sen kotiinsa, jotta voisin rauhassa potea krapulani ja pahanoloni pois. Ajattelin, että nyt pitää etsiä joku uusi laastari. En kerennyt edes kissaa sanoa kun huomasin tammikuun toisena päivänä, että tämä uudenvuoden laastarini oli laittanut minulle viestiä - kysyi miten mulla menee. Vittu. No mikäs siinä, siltä sai seksiä vielä toisenkin kerran joten tottakai oltin hänet avosylin vastaan. 

Homma kusi siinä vaiheessa, kun hän alkoi puhumaan kuinka hänellä ja hänen puolisollaan menee huonosti. Tiesin kyllä, että hän on parisuhteessa, mutta tiesin myös heidän avoimesta suhteestaan. 

Siinä vaiheessa mulle riitti. Mietin etten halua olla mikään terapeutti hänelle, kun halusin vain nopeaa huoletonta seksiä. Alkoi tuntumaan, että rikon heidän parisuhteen rajoja. En halunnut että hän muodostaa minkäänlaisia tunteita minuun - toisin kävi.